Tuesday, January 27, 2015

Viva la familia!

Mulla on ihana sisko. Se paimentaa valtavaa lapsi- ja lapsenlapsikatrastaan Jerusalemissa, jossa olin just parin viikon mittaisella vierailulla. Sisko lellitteli mut pilalle silleen ku vain isosisko voi. Täysi ylläpito, aamiaisia sänkyyn, joinain iltoina se tuli jopa peittelemään mua nukkumaan. Matkan loppuvaiheessa tajusin, että mähän oon oikeastaan tilapäisesti yks siskoni vauvoista (entistä enemmän sen myötä, kun sairastuin samaan flunssapöpöön, josta koko siskoni perhe oli ehtinyt nauttia, jota vielä kuorrutettiin uudet ilmasto-olosuhteet huomioonottaen liian innokkaasta astangajoogaharjoituksestani aiheutuneilla lihaskivuilla). Jokaiselle aikuiselle tekis toisinaan hyvää saada olla tovin verran vailla vastuita ja vauvastella. (Tätä raapustaessani mietin, että haluan niin tarjota joskus siskolleni jotain vastaavaa.)

Välimatkasta johtuen ei olla nähty viimeisten 17 vuoden aikana kuin pari kertaa. Teki tosi hyvää olla siellä ja intensiivivuorovaikuttaa, eikä sit toisaalta yllättänyt yhtään, että tuntui siltä kuin ei oltais koskaan oltukaan erossa.

Oli myös kiinnostavaa elellä keskellä palestiinan muslimien arkea. Tuli juteltua ja kuultua paljon tarinoita uskonnosta, politiikasta ja ihan vaan jokapäiväisestä elämästä. Monet muslimeihin liittyvät ennakkoluuloni osoittautuivat hölynpölyksi tunnistaessani erilaisesta kulttuurista ponnistavissa samanlaisen ihmisyyden kuin itsessänikin. Juutalaissyntyisten kanssa ois ollut kiinnostava keskustella enemmänkin, erityisesti koska ois kiinnostanut ensi käden israelilaiset perspektiivit Israelin ja Palestiinan väliseen konfliktiin, joka on musta yksi inhimillisen pimeyden ja siihen kytkeytyvien pelon ja sokeuden viheliäisimmistä ilmentymistä maailmassamme.

Israelilaisten Jerusalemin keskelle rakentama muuri implikaatioineen oli varsin hyytävää todistettavaa, samoin juutalaisten aseistetuin vartijoin varustetut, keskelle arabialueita rakennetut asuinsiirtokunnat.

Monet minun ja siskoni keskustelut kantoivat aamuyöhön asti. Toisinaan olin syystä tai toisesta itsekseni valveilla pikkutunneilla, ja avasin ikkunan uppoutuakseni syvemmälle aamuviideltä minareeteista pauhaaviin hypnoottisiin, kaunista haikeutta keskelle aamuhämärää tulviviin rukouskutsuihin. En tiedä, miltä tuntuisi, jos niitä kuulisi säännöllisesti viidesti päivässä omassa asuinympäristössä, mutta vierailijan aisteille ne olivat taianomaista kamaa.

kotikulmilla. huomaa valokuvaajan ammatillinen pätevyys.

Siskoni perheen rukoushetket tuntuivat luonnolliselta ja arkiselta asialta, vaikken itse olekaan sellaisiin omassa elinympäristössäni tottunut. Eräässä pikkuruisessa moskeijassakin tuli käytyä seuraamassa iltapäivärukousta ja sitä seuraavaa luentoa (jossa käsiteltiin maailmassa esiintyviä jumalaisia ihmeitä – erilaisia elämänmuotoja, valtavia kosmisia etäisyyksiä ja henkeäsalpaavia yhteensattumia). Vierailuni voimisti entisestään haluani vierailla enemmänkin eri maiden inspiraationtäyteisissä, äärimmäisen nerokasta arkkitehtuurista silmää ja taiteellista visiota ilmentävissä moskeijoissa – ja toki muidenkin traditioiden pyhissä rakennuksissa, joita pallomme on pullollaan.

Piipahdin myös asuinpaikkani vieressä sijaitsevassa Getsemanen puutarhassa, johon Jeesus Raamatun tarinan mukaan jäi odottamaan vangitsijoitaan osoituksena uskonsa vahvuudesta. Tuli fiilisteltyä kyseistä stooria ja sen elävän elämän heijastuksia – ihmisiä, jotka tavalla tai toisella uhrautuvat sen puolesta, mitä pitävät arvokkaana ja hyvänä. Kävin myös Via Dolorosalla, jossa Jeesus tiettävästi raahasi ristiä selässään. Tie oli täpötäynnä puuduttavia, turistikrääsää myyviä kauppoja. Kiitin onneani siitä, etten ole maa(ilma)ssa ainakaan kovinkaan ensisijaisesti shoppailemassa.

ei tääkään kovin kaukana ollu.

Reissuni yllättävin läksy liittyi siihen kuivaan tosiasiaan, että yksi persoonallisuuteni monista puolista on Tunari: Tajusin matkani tokavikana päivänä, ettei passiani löydy mistään. Jouduin sitten aamuyöllä lähtemään Vanhakaupunkiin poliisiasemalle tekemään katoamisilmoitusta saadakseni paprun, jota tarvitsin hakeakseni Tel Avivista uuden, yhden päivän voimassaolevan hätäpassin. Seuraavana aamuna suuntasin pikapikaa kohti Tel Avivia (jossa muuten samana iltana räjähti autopommi, joka kuulemma liittyi joihinkin mafiajuttuihin) – suurlähetystö oli auki vain muutaman tunnin, ja tämä oli ainoa mahdollisuuteni hakea uusi passi, mikäli halusin ehtiä lennolleni. Köyhdyin tästä projektista lähemmäs 200 euroa.

Pienen sapetuksen keskellä tapahtuman merkitys kävi ilmeiseksi. Tällaista oppituntia minä nyt vaan tarvitsin tällä kertaa – en mitä ilmeisimmin osaa vielä pitää arvoesineistäni tarpeeksi hyvää huolta, joten on pakko vastaanottaa koulutusta. (Tunaroinnillakin on silti eittämättä annettavansa ihmisen elämässä, sillä hutilointi avaa toisinaan yllättäviä ovia, joita ei analyyttisen mielen kienoin tulisi kuvitelleeksikaan.)

Tätä kirjoitettaessa on vielä epäselvää, korvaako matkavakuutukseni passikulujani vai ei, mutta olen jo päättänyt, että jos korvausta ei tule, se on Pyhän Tragikoomis-kosmisen Spontaanisti Itseorganisoituvan Luovan Ihmeellisen Voiman signaali siitä, että tarvitsen tällä kertaa hieman taloudellista damagea, jotta käsilläoleva opetus uppoaisi kunnolla luuydinnesteisiini. Toisin sanoen ihan sama, kummin päin asia menee: pelkkää voittoa joka tapauksessa.

Turvatoimet Israeliin saavuttaessa ovat ylimitoittuneisuudessaan enemmän tai vähemmän hilpeyttä herättäviä, vaikka tavallaan toki ymmärrettäviäkin. Saapuessani minulta kuulusteltiin tarkasti, kenen luokse olen matkalla, miksi, kuinka pitkäksi aikaa jne. Paluumatkalla pääsin epäilyttävistä terroristiyhteyksistäni ja ehkä myös habituksestani johtuen (tosin turvallisuusvirkailijan mukaan ihan vaan arvottuna) mukavaan röntgenmasiinaan. Kysyin virkailijalta, mitä he tekevät sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät syystä tai toisesta suostu röntgenkuvaan. Hän vastasi, että keinoja on useita. Kysymykseeni ”You do full anal?” en saanut vastausta.

Myös kaikkien matkustajien tavarat röntgenkuvattiin. Omalla kohdallani projektia hidasti se, että jonnekin takkini syövereihin oli hautautunut kolikko, joka oli keinolla millä hyvänsä saatava esille, jotta voitiin tarkistaa, ettei se ole esimerkiksi ydinräjähde. Yritettyään paikantaa kolikon kulkureittejä viidentoista minuutin ajan virkailija tarjosi takkia minulle, ja paikansin kolikon ensimmäisen kokeilemani taskun kautta. Tuntui siltä kuin olisin Houdini tai Copperfield tai muu taikatyyppi.

Kaikkinensa huvittavaa, ja samanaikaisesti myös surullista, kun otetaan huomioon se, mitä konkreettisia asioita nuo turvatoimet maailmassa ilmentävät. Poliittisista jutuista kuitenkin lisää joskus toiste.


pidin näistä muodostelmista.

Kaikkinensa hemmetin hyvä reissu. Tajunta laajeni ilman havaittavaa vanteen kiristymistä, ja sävelsin pari uutta soolobiisiäkin lainaksi saamallani kitaralla (ja ennen kaikkea sanoitin – sanoitusten suhteen on ollut tosi vahva luova pelkoblokki viime vuosina). Mikäs tässä elossa ollessa. Yhä enemmän energiaa, jota suunnata pyrkimykseen myötäluoda tästä pallosta hitusen verran myötätunnontäyteisempi, rohkeampi ja innoittuneempi hökötys.

Keskeinen tunne: kiitollisuus.

No comments: