Tuesday, January 27, 2015

Viva la familia!

Mulla on ihana sisko. Se paimentaa valtavaa lapsi- ja lapsenlapsikatrastaan Jerusalemissa, jossa olin just parin viikon mittaisella vierailulla. Sisko lellitteli mut pilalle silleen ku vain isosisko voi. Täysi ylläpito, aamiaisia sänkyyn, joinain iltoina se tuli jopa peittelemään mua nukkumaan. Matkan loppuvaiheessa tajusin, että mähän oon oikeastaan tilapäisesti yks siskoni vauvoista (entistä enemmän sen myötä, kun sairastuin samaan flunssapöpöön, josta koko siskoni perhe oli ehtinyt nauttia, jota vielä kuorrutettiin uudet ilmasto-olosuhteet huomioonottaen liian innokkaasta astangajoogaharjoituksestani aiheutuneilla lihaskivuilla). Jokaiselle aikuiselle tekis toisinaan hyvää saada olla tovin verran vailla vastuita ja vauvastella. (Tätä raapustaessani mietin, että haluan niin tarjota joskus siskolleni jotain vastaavaa.)

Välimatkasta johtuen ei olla nähty viimeisten 17 vuoden aikana kuin pari kertaa. Teki tosi hyvää olla siellä ja intensiivivuorovaikuttaa, eikä sit toisaalta yllättänyt yhtään, että tuntui siltä kuin ei oltais koskaan oltukaan erossa.

Oli myös kiinnostavaa elellä keskellä palestiinan muslimien arkea. Tuli juteltua ja kuultua paljon tarinoita uskonnosta, politiikasta ja ihan vaan jokapäiväisestä elämästä. Monet muslimeihin liittyvät ennakkoluuloni osoittautuivat hölynpölyksi tunnistaessani erilaisesta kulttuurista ponnistavissa samanlaisen ihmisyyden kuin itsessänikin. Juutalaissyntyisten kanssa ois ollut kiinnostava keskustella enemmänkin, erityisesti koska ois kiinnostanut ensi käden israelilaiset perspektiivit Israelin ja Palestiinan väliseen konfliktiin, joka on musta yksi inhimillisen pimeyden ja siihen kytkeytyvien pelon ja sokeuden viheliäisimmistä ilmentymistä maailmassamme.

Israelilaisten Jerusalemin keskelle rakentama muuri implikaatioineen oli varsin hyytävää todistettavaa, samoin juutalaisten aseistetuin vartijoin varustetut, keskelle arabialueita rakennetut asuinsiirtokunnat.

Monet minun ja siskoni keskustelut kantoivat aamuyöhön asti. Toisinaan olin syystä tai toisesta itsekseni valveilla pikkutunneilla, ja avasin ikkunan uppoutuakseni syvemmälle aamuviideltä minareeteista pauhaaviin hypnoottisiin, kaunista haikeutta keskelle aamuhämärää tulviviin rukouskutsuihin. En tiedä, miltä tuntuisi, jos niitä kuulisi säännöllisesti viidesti päivässä omassa asuinympäristössä, mutta vierailijan aisteille ne olivat taianomaista kamaa.

kotikulmilla. huomaa valokuvaajan ammatillinen pätevyys.

Siskoni perheen rukoushetket tuntuivat luonnolliselta ja arkiselta asialta, vaikken itse olekaan sellaisiin omassa elinympäristössäni tottunut. Eräässä pikkuruisessa moskeijassakin tuli käytyä seuraamassa iltapäivärukousta ja sitä seuraavaa luentoa (jossa käsiteltiin maailmassa esiintyviä jumalaisia ihmeitä – erilaisia elämänmuotoja, valtavia kosmisia etäisyyksiä ja henkeäsalpaavia yhteensattumia). Vierailuni voimisti entisestään haluani vierailla enemmänkin eri maiden inspiraationtäyteisissä, äärimmäisen nerokasta arkkitehtuurista silmää ja taiteellista visiota ilmentävissä moskeijoissa – ja toki muidenkin traditioiden pyhissä rakennuksissa, joita pallomme on pullollaan.

Piipahdin myös asuinpaikkani vieressä sijaitsevassa Getsemanen puutarhassa, johon Jeesus Raamatun tarinan mukaan jäi odottamaan vangitsijoitaan osoituksena uskonsa vahvuudesta. Tuli fiilisteltyä kyseistä stooria ja sen elävän elämän heijastuksia – ihmisiä, jotka tavalla tai toisella uhrautuvat sen puolesta, mitä pitävät arvokkaana ja hyvänä. Kävin myös Via Dolorosalla, jossa Jeesus tiettävästi raahasi ristiä selässään. Tie oli täpötäynnä puuduttavia, turistikrääsää myyviä kauppoja. Kiitin onneani siitä, etten ole maa(ilma)ssa ainakaan kovinkaan ensisijaisesti shoppailemassa.

ei tääkään kovin kaukana ollu.

Reissuni yllättävin läksy liittyi siihen kuivaan tosiasiaan, että yksi persoonallisuuteni monista puolista on Tunari: Tajusin matkani tokavikana päivänä, ettei passiani löydy mistään. Jouduin sitten aamuyöllä lähtemään Vanhakaupunkiin poliisiasemalle tekemään katoamisilmoitusta saadakseni paprun, jota tarvitsin hakeakseni Tel Avivista uuden, yhden päivän voimassaolevan hätäpassin. Seuraavana aamuna suuntasin pikapikaa kohti Tel Avivia (jossa muuten samana iltana räjähti autopommi, joka kuulemma liittyi joihinkin mafiajuttuihin) – suurlähetystö oli auki vain muutaman tunnin, ja tämä oli ainoa mahdollisuuteni hakea uusi passi, mikäli halusin ehtiä lennolleni. Köyhdyin tästä projektista lähemmäs 200 euroa.

Pienen sapetuksen keskellä tapahtuman merkitys kävi ilmeiseksi. Tällaista oppituntia minä nyt vaan tarvitsin tällä kertaa – en mitä ilmeisimmin osaa vielä pitää arvoesineistäni tarpeeksi hyvää huolta, joten on pakko vastaanottaa koulutusta. (Tunaroinnillakin on silti eittämättä annettavansa ihmisen elämässä, sillä hutilointi avaa toisinaan yllättäviä ovia, joita ei analyyttisen mielen kienoin tulisi kuvitelleeksikaan.)

Tätä kirjoitettaessa on vielä epäselvää, korvaako matkavakuutukseni passikulujani vai ei, mutta olen jo päättänyt, että jos korvausta ei tule, se on Pyhän Tragikoomis-kosmisen Spontaanisti Itseorganisoituvan Luovan Ihmeellisen Voiman signaali siitä, että tarvitsen tällä kertaa hieman taloudellista damagea, jotta käsilläoleva opetus uppoaisi kunnolla luuydinnesteisiini. Toisin sanoen ihan sama, kummin päin asia menee: pelkkää voittoa joka tapauksessa.

Turvatoimet Israeliin saavuttaessa ovat ylimitoittuneisuudessaan enemmän tai vähemmän hilpeyttä herättäviä, vaikka tavallaan toki ymmärrettäviäkin. Saapuessani minulta kuulusteltiin tarkasti, kenen luokse olen matkalla, miksi, kuinka pitkäksi aikaa jne. Paluumatkalla pääsin epäilyttävistä terroristiyhteyksistäni ja ehkä myös habituksestani johtuen (tosin turvallisuusvirkailijan mukaan ihan vaan arvottuna) mukavaan röntgenmasiinaan. Kysyin virkailijalta, mitä he tekevät sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät syystä tai toisesta suostu röntgenkuvaan. Hän vastasi, että keinoja on useita. Kysymykseeni ”You do full anal?” en saanut vastausta.

Myös kaikkien matkustajien tavarat röntgenkuvattiin. Omalla kohdallani projektia hidasti se, että jonnekin takkini syövereihin oli hautautunut kolikko, joka oli keinolla millä hyvänsä saatava esille, jotta voitiin tarkistaa, ettei se ole esimerkiksi ydinräjähde. Yritettyään paikantaa kolikon kulkureittejä viidentoista minuutin ajan virkailija tarjosi takkia minulle, ja paikansin kolikon ensimmäisen kokeilemani taskun kautta. Tuntui siltä kuin olisin Houdini tai Copperfield tai muu taikatyyppi.

Kaikkinensa huvittavaa, ja samanaikaisesti myös surullista, kun otetaan huomioon se, mitä konkreettisia asioita nuo turvatoimet maailmassa ilmentävät. Poliittisista jutuista kuitenkin lisää joskus toiste.


pidin näistä muodostelmista.

Kaikkinensa hemmetin hyvä reissu. Tajunta laajeni ilman havaittavaa vanteen kiristymistä, ja sävelsin pari uutta soolobiisiäkin lainaksi saamallani kitaralla (ja ennen kaikkea sanoitin – sanoitusten suhteen on ollut tosi vahva luova pelkoblokki viime vuosina). Mikäs tässä elossa ollessa. Yhä enemmän energiaa, jota suunnata pyrkimykseen myötäluoda tästä pallosta hitusen verran myötätunnontäyteisempi, rohkeampi ja innoittuneempi hökötys.

Keskeinen tunne: kiitollisuus.

Tuesday, January 20, 2015

Kulttuuridiversiteetin vaalimisesta

 

Innostava. Pyrkimys vahvistaa kulttuuridiversiteettia yleisesti hyväksyttynä, vaalittavana arvona on hyvä idea. Tämä ei tietenkään tarkoita, että pitäisi henkilökohtaisesti kaikkia kulttuurillisia traditioita tai kaikkia niiden ilmentymiä hyvinä tai tavoiteltavana (eikä tietenkään sitäkään, että mitään kulttuureja pitäisi yrittää väkisin pitää staattisessa tilassa vain koska perinteet - muutos on luonnollista).

Vaikken tietenkään henkilökohtaisesti kannatakaan kaikkia vieraiden kulttuurien arvoja tai tapoja, suhtaudun varauksella (en siis totaalisen kielteisesti - varauksella) pyrkimykseen "kehittää" vieraita kulttuureja ulkopuolelta käsin. Monet itselleni vieraat käytännöt tuntuvat omasta näkökulmastani tarkasteltuna vastenmielisiltä, ja saatan uskoa, että maailma olisi ilman niitä kliffampi paikka maleksia. Tästä huolimatta en saa vakuutettua itseäni siitä, etteikö pyrkimyksellä pakottaa niitä pois mitä todennäköisimmin olisi (usein) ennalta vaikeasti hahmotettavia, tuhoisia vaikutuksia kyseiseen kulttuuriin.

Globaaliksi arvopoliisiksi asettautuminen tuntuu monesti edesauttavan loputtomien konfliktien ja koston kierteitä, eikä arvojensa tuputtajilla ole yleensä kovinkaan hyvää käsitystä oman maailmankatsomuksensa ongelmallisista, tuhoisista elementeistä, tai siitä, mitä tuputtaessaan toisilta kulttuureilta tuhoavat, joko suoraan tai edesauttamiensa konfliktien kautta. (Viime vuosina esimerkiksi "demokratian" pakottaminen ulkopuolelta on näyttäytynyt melkoisen kelvottomana projektina, vaikka toisaalta, eihän mitään vilpittömiä pyrkimyksiä maiden demokratisointiin demokratian itsensä vuoksi tainnut olla olemassakaan, mutta se on jo oma keskustelunsa.)

En sano, ettei muiden kulttuurien traditioita saisi kyseenalaistaa ulkopuolelta, tai ettei sivistyspyrkimyksillä toisinaan voisi olla hyviäkin seurauksia. Vaikutusten arvioiminen etukäteen vaan on aika hankalaa, varsinkin kun ottaa huomioon se, että omat arviointikriteerit ovat todennäköisesti äärimmäisen biasioituneita oman arvomaailman suuntaisesti. Lähtökohtana tulisi mielestäni pitää kulttuuridiversiteetin vaalimista, ja puuttumisen tulisi aina olla erityistapaus ja ratkaisuna poikkeuksellisen hyvin perusteltu (enkä edes jaksa lähteä avaamaan sitä pandoran lipasta, joka liittyy "hyvin perusteltuun" liittyviin ongelmiin).

Monista kyseenalaisista elementeistään huolimatta, läheskään kaikki tänä päivänä elossaolevat kulttuurilliset traditiot eivät ole merkittävissä määrin osallistuneet esimerkiksi globaalin ekologisen kriisin aiheuttamiseen. Vaikka pidänkin sen synnyttänyttä teollis-tieteellis-teknologista sivilisaatiota, johon itse merkittävissä määrin identifioidun (ja jonka puitteissa tehdyistä valinnoista miellän kantavani vastuuta) monessa mielessä varsin kehityskelpoisena, sen vaikeus elää tällä pallolla kestävästi rohkaisee tutkimaan, josko muunlaisilla maailmankuvilla voisi olla jotain annettavaa tällä saralla. Toki monet (useimmat?) ihmiskulttuurit ovat pienemmässä mittakaavassa harjoittaneet resurssiensa yli elämistä, mutta se ei tarkoita, että ne kaikki olisivat tehneet näin, tai ettei kulttuurien vuorovaikutuksella olisi paljon annettavaa muissakin konteksteissa, tai ettemme me teollis-tieteellis-teknologisen sivilisaation puitteissa kasvaneet voisi oppia pääosin sen ulkopuolella eläviltä mitään.

Jos minä määrittelen hyvät saavutukset sen mukaan, mitä olen itse saavuttanut, toki muiden saavutukset näyttäytyvät laimeammassa valossa. On helppoa pitää muita kulttuureja arvottomina, jos ei hahmota, kuinka paljon oma maailmankuva ja omat kulttuurilliset viihekehykset vaikuttavat siihen, mitä kysymyksiä ja ilmiöitä pitää merkityksellisinä. Tämän seurauksena vaikkapa joku lähinnä rationaalis-materiaalisen maailmankuvan pohjalta operoiva saattaa pitää esimerkiksi jonkun toisen animistista narratiivia täysin tyhjänpäiväisenä ja järkevälle ihmiselle mitääntarjoamattomana, ja toisaalta animistille vaikkapa pyrkimys jäsentää maailmaa tieteellisen metodin avulla saattaa kuulostaa absurdilta ja epäkäytännölliseltä. Toisinaan molemmille voisi tehdä hyvää työntää päätään muuallekin kuin aina vain omaan... no joo, kyllähän te tiedätte.

Jokainen puheenvuoro on lopetettava johonkin (muutenhan kyse on pelkästä puheesta ilman mitään vuoroja), tämä puheenvuoro loppuu tähän.

Sunday, January 4, 2015

Uusi uoma


Olen viime vuosina julkaissut tekstejäni pääosin henkilökohtaisella facebook-sivullani. Koska monet ovat toivoneet minun jakavan aatoksiani myös blogimuotoisena, päätin herätellä vanhan blogileikkikenttäni henkiin. Blogin alkuperäinen osoite oli olentolupa.blogspot.com, mutta koska vanha, väsynyt ja hohhoijakkaa nimi kaipasi jo lepoon, kastoin blogini uudelleen Inspiraatiokanavaksi.

Tulen vastedes postaamaan juttujani niin tänne kuin faboonkin, ja yritän vähitellen kaivella siellä aiemmin julkaisemiani tekstejä myös tänne. Luomuksiani saa kernaasti jakaa eteenpäin kumpaa tahansa kautta. Tervetuloa aallolle.

Thursday, January 1, 2015

Vuodenvaihde selvinpäiden seassa + toiveita tulevaisuudelle

Vuoteni vaihtui päihteettömissä bileissä. Täytyy sanoa, ettei ole kovinkaan ikävä sitä aikaa, kun ei ollut edes tietoa sellaisten olemassaolosta, tai siinä määrin kuin olikin, tarjotut vaihtoehdot olivat johonkin tiettyyn uskontokuntaan sitoutuvia tapahtumia, jollaiset eivät itseäni houkuta ollenkaan (no diss, ei vaan ole mun juttuni).

Eilisten juhlien yhdistävä uskonto oli vuolas elämänjano.

Kyse ei ollut mistään vakaumuksellisten streittarien kesteistä (vaikka sellaisiakin toki juhliin osallistui). Kyse oli yksinkertaisesti juhlista, jossa ihmiset pitivät vapautuneesti hauskaa ilman päihteitä.

Miksi? No miksi ei? Päihteiden yhdistämisessä juhlimiseen ei välttämättä ole mitään itseisarvoista vikaa, mutta mielestäni on vaan aika hiton surullista, etteivät monet osaa tosissaan edes kuvitella juhlintaa ilman päihteitä (ja tiedän tämän olevan enemmän tai vähemmän normi, niin monet kun luontaisesti kasvavat dokaamista tai muita päihteitä normalisoivaan ilmapiiriin jo kouluaikoina). Uskottelemme itsellemme, että voisimme kyllä juhlia selvänäkin, mutta erilaisten selitysten tukemana päädymme kuitenkin käytännössä siihen, että päihteitä nyt vaan on tapana käyttää. Ja kun kaikki muutkin. "Kamoon, kyse on vaan muutamasta bissestä/hatsista!", "Löysää pipoos, juhlapäivänä juhlitaan!" Ihmiset "voisivat" ihan hyvin juhlia päihteettömästikin, mutta jostain syystä niin ei vaan kovinkaan usein tapahdu, ja kun tapahtuukin, kyseessä on pääsääntöisesti yksittäisen ihmisen ilmentämä anomalia.

Jos tätä on vaikea nähdä totena, kokeile listata muutama yömyöhään pyörivä, musiikin ja tanssin mahdollistava kaikille avoin ajanviettopaikka, jossa ei ole alkoholitarjoilua.

Jep, sitä minäkin.

Pointtini tässä ei ole kritisoida kenenkään yksittäisen ihmisen päihtymisvalintoja, vaan enemmänkin kiinnittää kriittistä huomiota siihen kulttuurilliseen tarinaan, jonka puitteissa päihteetön juhlinta nähdään mitäänsanomattomana aktiviteettina, tavalla tai toisella ankeana puuhana, tai jossa päihteettömiä vaihtoehtoja ei vain ole tarjolla missään oikeasti houkuttelevassa, kutsuvassa muodossa.

Omassa sosiaalisessa rihmastossani päihteettömien tapahtumien määrä ja laatu ovat selkeässä nousussa, ja myönteisten kokemusteni pohjalta tekee mieli ilmaista vahva toiveeni siitä, että tällaisia vaihtoehtoja alkaisi ihan tosissaan syntymään mahdollisimman monien ulottuville - ne nimenomaiset sosiaaliset piirit, joissa minä tunnen olevani kotona, eivät maistu kaikille. Diversiteetti on hyvästä, ja näkisin kernaasti mahdollisimman monien alakulttuurien aukeavan päihteettömille mahdollisuuksille.

Selväpäinen juhlinta päihtyneiden seurassa on omalla tavallaan mielenkiintoista ja voi olla hyvää ja hauskaa siinä missä muukin inhimillinen vuorovaikutus, mutta väitän yllättävänkin vaikeaksi kuvitella ilman omakohtaista kokemusta, millaista selväpäinen juhlinta päihteettömissä bileissä voi parhaimmillaan olla. Päihteet ja juhlat ovat tottumuksissamme kietoutuneet toisiinsa niin syvästi, että päihtymystilat ovat monille ihmisille kuin vesi mereneläville - ympäröivän elementin vaikutusten kokonaisvaltainen hahmottaminen on vähintäänkin hankalaa.

Ennen kuin joku kysyy, niin kyllä - päihteettömissäkin bileissä jotkut varmasti päihtyvät salaa. Osallistujilta ei ihan kauheasti oteta puhallus- tahi sylkitestejä, vaan luotetaan siihen, että ihmiset haluavat kunnioittaa tapahtuman henkeä (ja selvästi päihtyneet toki ohjataan pois). Taika piilee yleisessä ilmapiirissä, johon asenne päihtymistä kohtaan vaikuttaa olennaisesti.

Puhun ensisijaisesti omasta puolestani kun sanon, että päihteilläkin voi olla myönteinen paikkansa elämässä: Omassa maailmassani psykedeeleillä on roolinsa parantavina, opastavina, inspiroivina työkaluina (joita ei ole mitään tarvetta hyödyntää jatkuvasti - kahden viimeisimmän kokemukseni välillä kului kaksi vuotta), ja toisinaan uteliaisuuteni, tai miksei silkka hedonismikin, ohjaa minut vetämään kännit ja koen sen kohentavan elämänlaatuani mm. löystämällä turhanpäiväistä persekireyttä.

Käytännön vaihtoehtojen monimuotoisuus, sitä minä tässä peräänkuulutan. Ja ihan vaan vähän elitistisesti annan ymmärtää, että päihteettömissä bileissä on usein paras meininki.

En usko voivani todistaa kenellekään, että päihteettömän juhlinnan ottaminen realistiseksi, konkreettiseksi vaihtoehdoksi voi olla aivan vitun hyvä homma, eikä se ole tarkoituksenikaan. Mutta toivon voivani inspiroida, herättää uteliaisuutta, ajatuksia, ehkä kokeilunhaluakin. Oma elämäni ei ole ollut huonoa aiemminkaan, mutta mitä enemmän olen viettänyt aikaa seurassa, jonka oletusarvona ei ole, että juhliessa päihdytään erilaisten nautintoaineiden voimin, sitä tulisemmaksi, kauniimmaksi ja palkitsevammaksi olemiseni laatu on avautunut, ja sama hyvä meininki heijastuu luonnollisesti juhlien ulkopuolellekin, elämän kaikille osa-alueille.

Kohdistan huomattavasti aikaani ja energiaani maailman epäkohtien, esimerkiksi ekologisisten ja yhteiskunnallisten kysymysten, tutkimiseen ja pureskeluun. Teen parhaani ymmärtääkseni maailmaa moniulotteisesti ja kantaakseni oman osuuteni kollektiivisesta taakastamme, mikä olisi luultavasti äärettömän paljon raskaampaa, mikäli ympärilläni ei olisi elinvoimaista, kukoistavaa, rakastavaa heimoa. Monet ihmiset, joilta tervehdyttävä sosiaalinen vuorovaikutus puuttuu, palavat loppuun funtsiessaan maailman monessa mielessä katastrofaalista tilaa, koska päästävät näkökenttäänsä vain sen, mikä rakennelmassamme on kaikista traagisimmilla tavoilla pielessä. Elämä tarjoaa muutakin. Myötätunto ja ihmisten keskinäinen huolenpito ovat äärimmäisen hyviä vastalääkkeitä naiivin kyynisyyden vitsaukseen. (Sopiva määrä kyynisyyttä voi toki olla hyvinkin terveellistä; omaa maailmasuhdettani olen ajoittain kutsunut kyyniseksi optimismiksi.)

Mitä enemmän juhlimisen ja ylipäätään sosiaalisen kanssakäymisen painopiste on ravitsevuudessa kuluttavuuden sijaan, sitä enemmän riittää voimaa työstää yhteisiä asioita.

Työstämisestä puheenollen: Ihmeellistä alkavaa vuotta ja tulevaisuutta. Toivon meille kaikille sylikaupalla sellaista rakkautta ja intohimoa, joka innostaa meitä kartoittamaan omaa sisäistä pimeyttämme, ja tukemaan toisiamme tällä polulla. Toivon meille kaikille gigatonnimäärin sellaista rohkeutta ja uteliaisuutta, joka kannustaa ongelma- ja konfliktitilanteissa katsomaan ensin, mitä oman sisäisen havainnoinnin ja oman asennoitumisen kautta on tehtävissä olosuhteiden parantamiseksi, ja jättämään muihin kohdistuvat vaatimukset ja voimakeinot viimeiseksi oljenkorreksi, joka otetaan käyttöön vasta silloin, kun se on aidosti paras (tai edes vähiten huono) vaihtoehto.

Kiitos kun annat tämän tekstin vaikuttaa. Valoa ja voimaa eloosi.