Sunday, December 21, 2014

Onks tää joku absurdi performanssi?

Iltajunassa känninen keski-ikäinen ukko ylpeili kahdelle parikymppiselle mimmille äveriäisyydellään, omistamillaan tavaroilla ja paikoilla, joissa on käynyt; vuosimallin 2009 kaksiovisella mersullaan, täydellisellä tyttärellään ja, mikäli se ei jo tullut selväksi, huomiotaherättävän mittavalla rahakkuudellaan, jonka mahdollistamassa elämäntyylissä julkisiin liikennevälineisiin turvaaminen on harvinaislaatuinen poikkeus.

Jutteli myös peruukistaan. Se saattoi olla huumoria.

Ulkona hailakka pakkanen teki parhaansa kalvaakseen hampaitaan syvemmälle ulottuvillaan olevien elämänmuotojen jäseniin. Junan turvallisessa lämmössä pröystäily jatkui. Pröystäily, se se on provosoivaa puuhaa, ja minähän pienessä mielessäni hieman provosoiduinkin. Houkutti kommentoida jotain nasevaa, arvostella, mutta rikkaan kritisoiminen rikkaudella elostelusta ois vaan tuntunut liian stereotyyppiselta ja ilmiselvältä, väsyneeltä, ja mainitut neidot jo vitsailivatkin miehen kustannuksella. Valitsin pysyä vaiti, joskin huomasin myös katselevani, josko aivoissani kehittyisi jotain enempi sanomisen arvoista.

Teki mieli kysyä että ootko sä tosissas vai onks tää joku absurdi performanssi. Samaahan olisin tosin voinut kysyä iteltänikin. Ja kysynkin, harva se päivä. Se on hyvä harjotus.

Enhän mä toki nähnyt tosta ihmisestä kuin yhden, kaksiulotteiseksi jäävän otoksen, viidentoista minuutin mittaisen keskustelun tarjoaman vilkaisun sivustaseuraajan perspektiivistä. Oon kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että tolla tavalla omistuksillaan retostellen vuorovaikuttava ihminen on varmaan aika onneton ja/tai kujalla, enkä osannut sanoa, mitä hyvää mun vittuilu, näsäviisastelu tai muu tylyttely lois mihinkään.

Sit tuli mieleen, että mua vilpittömästi kiinnostais kysyä tommoselta tyypiltä, joka selvästi tykkää puhua omasta maailmastaan, että mikä on ollu elämässä haastavaa. Se tuli jo selväks, että raha on tehny monet asiat helpoks, mahdollistanu erilaisia nautintoja, avannu kaikenlaisia ovia. Mutta mikä susta on ollu vaikeeta? Minkä edessä oot antanu kaikkes? Mikä on saanu sut itkemään? Millon oot ollut hukkua epätoivoos? Kenen takia oot taistellu? Mikä on koskettanu syvimmin sun sieluas? Mitä oot joutunu uhraamaan?

Ihminen on muutakin kuin menestystä ja myötätuulta. Mä tahdon nähdä ristiriitoihin.

Tekis toki mieli uskoa siihen pinnalliseen vaikutelmaan, jonka muodostan havainnoidessani tuollaista tuotefetististä, egoistista omanarvonpönkittelyä. Ja kuitenkin mä tiedän, että sielläkin alla on vereslihaa, elävä hengittävä ihminen. Se, että nään jossain silkkaa pinnallisuutta, tarkottaa etten vaan oo malttanu kattoa syvemmälle.

(Tunnen epämääräistä kauhua harkitessani sitä vaihtoehtoa, että käsitykseni onkin kohtuuttoman optimistinen, ja maailmassa todella on yksiselitteisen latteita ihmisiä. Sivuutan ajatuksen, koska en tiedä mitään keinoa varmistua asiasta, ja kaikista tähän mennessä kohtaamistani ihmisistä on löytynyt syvyyksiä.)

En mä silti tarkota sanoa, että kaikki ihmiset ois missään merkittävässä mielessä mukavia tyyppejä, vaikka kuinka syvälle kaivautuis. Vaikka kohtaan jatkuvasti upeita ja kiehtovia ihmisiä, joista monien kanssa koen surffaavani herkullisessa määrin samankaltaisia aaltoja, musta on myös selvää, että maailmassa riittää ilkeitä ihmisiä, pahantahtoisia ihmisiä, psykopaatteja ja hyväksikäyttäjiä. Kaikenlaisia kusipäitä.

Ja kuitenkin, kusipääkin on ihminen. Ei niin, että kusipäätä tarttis digata. Ei niin, että kusipäätä tarttis haluta omaan yksityiselämäänsä. Ei niin, että kusipään pahoja tekoja pitäis kattoa loputtomiin läpi sormien vain siksi, että kusipään elämän olosuhteet ovat kytköksissä siihen, että kusipäästä on tullut kusipää, eikä asia oikeastaan ole ainakaan kokonaan kusipään oma vika.

Uskon jokaisessa ihmisessä olevan myös hyvää, mutta jotkut ihmiset nyt vaan käyttäytyvät hirviömäisesti. Pahuuden edessä ei tarvitse hymistellä vaikka sen syitä ymmärtäisikin.

Mutta ihmiset ovat siltikin enemmän kuin ne kategoriat, joita heistä mieleemme rakennamme, ja minä haluan kohdata ihmisiä kategorioideni ulkopuolella. En pidä kaikesta näkemästäni, enkä todellakaan haluaisi olla kaikkien kaveri, mutta kaikki näkemäni syventää ymmärrystäni elämästä.

Olen tavannut kusipäitä ja enkeleitä. Osa on rikkaita, useimmat eivät. Varallisuus ei määritä ihmisen ulottuvuuksia.

Tunnen kusipäitä ja enkeleitä. Useimmissa ihmisissä on vähän kumpaakin.

Ne elämän nurjaan puoleen liittyvät kysymykset, joita mun ois oikeasti tehnyt mieli kysyä tuolta mieheltä, kiteytyivät ohimoilleni vasta junamatkan loppumetreillä. En lopulta sanonut mitään, koska toivomani kaltainen keskustelu, mikäli sellainen päätyisi syntymään, ansaitsisi hitusen enemmän aikaa.

Ensi kerralla vastaavan kerskailijan kohdatessani aion työntää nenäni sen asioihin. Luulisin, että siitä tulee kiinnostavaa.

Juna saapui määränpäähämme ja katseemme kohtasivat. Näin katseessa ilkeyttä ja kylmää välinpitämättömyyttä. Yhtä hyvin se tosin saattoi olla myös kännisekavuutta, satunnaista pahantuulisuutta tai vaikka kahvin aiheuttamaa närästystä. Tai ehkä näin noissa silmissä vain sen mitä sinne itse laitoin. En varmaankaan saa koskaan tietää.

Friday, December 19, 2014

Kuoli

Onkin kai jo käynyt selväksi, että katusoittajana kohtaa elämänmakuisia juttuja. Tänään tuli mies juttelemaan, kävi suoraan asiaan: "Mun vaimo kuoli viime yönä. Se sano että mä en oo koskaan itkeny, enkä ookaan." Sitten mies alkoi itkeä. "En oo saanu vielä kerrottua asiaa tyttärelleni. Emmä oo vielä bonjannu tapahtunutta."

Harvapa heti bonjaakaan. Senkin myötä kun alkaa tajuta palasia ajan raastaessa eteenpäin, jokin osa kuolemassa menee aina yli hilseen. Niin se käy.

Mies sanoi, ettei nää mitään muuta päämäärää kuin vaeltaa. Rohkaisin, että ei tarviikaan nähä nyt, suru ottaa sen verran tilaa kuin tarvitsee. Itkee niin paljon ku itkua on tullakseen.

Kysyin että kaipaatko halausta. Sanoi, että kyllä kelpaa.

Toivotin voimaa. Lähti just niin romuna ku voi olettaakin.