Sunday, November 16, 2014

Rosvon kynsissä

Katusoitin äsken. Koska oon viime aikoina päättäny olla vähemmän kontrollifriikki ja muutenkin vähemmän takakiree, höpöttelin kaverin kanssa leppoisasti enkä pitäny kamojani silmällä. Sit käännyin ja katoin et aha, jonku säälittävän reppanan tahmaiset räpylät on kiinni taalereissani. Äkättyänsä kavalan suunnitelmansa paljastumisen tyyppi toimi viekkaasti olemalla täysin rauhallinen, joka hämmens mua kun kelasin että tää on jotain pelleilyä. Sit se käveli pari askelta taaksepäin ja lähti juoksee. Mulla kitara kaulassa enkä tietenkää saanu reagoituu kovin nopee (yleensä oon niin valpas ettei kukaa epäilyttävän olonen pääse lähelle ilman et hoksaan; moni on yrittäny pitkäkyntistellä mut kukaa ei oo onnistunu koska suhtaudun soittoreviiriini piparinlämpöiselllä raivohulluudella) ja olin aika etäälläki. Laskin silti kitaran maahan ja rynnistin perään sen verran ku kavioillani kykenin (=en kovin vikkelästi) mut se oli jo liian poissa.

Hölmistyksissäni kysyin stevareiltaki josko ne vois juosta sen kii mut se oli jolkottanu jo kauas väkijoukkoon. Mitä ne ois voinu tehä.

Hölmistyksen hälvettyä alko naurattaa. Nauratti oma pöllämystyneisyys. Nauratti jallitetuks tuleminen. Reilu peli, rosvo voitti, oli ovelampi. Harmi et sil on todennäköisesti aika ankee elämä (niinku mun mielikuvis kaikil jotka spedeilee mulle ku oon katusoittamas) ja se luultavasti ostaa noil rahoilla jotain tabletteja jotka tekee siitä nykyistäkin vajokimman ja näivettää sen sielua entisestään. Kepeet mullat. Oikeesti se tarttis mun massien sijaan sitä että sen äiti paijais sitä ja pitäis sylkyssä. Toisaalta kukapa ei kaipais. Kelpais mullekin mutta mulla on ollu äiti viimeks sillon ku olin pieni poika. Onneks saan paijausta muualta, vaikka mikään ei korvaa äitiä, eikä niin kuuluiskaan olla, ja tässä vielä yksi sivulause.

Mutjoo! Teki oikein hyvää nauraa. Tää on ollu loistopäivä, vaikka tässäkin on ollut darkit sävynsä. Darkki on ollu tän syksyn trendi. On ollu raskas viikko tai kuukausi tai parikin ja mua on vituttanu poikkeuksellisen paljon viime aikoina. Mutta jostain syystä elämä on tänkin muotoisena hyvää ja flouaavaa ja mä saatan olla maailman onnellisin mies. Tai ainakin mä oon mä, ja kiitollinen siitä että saan olla. Tämmöstä tää on.

No comments: