Tuesday, September 16, 2014

Murhan partaalla

Katusoiton karuja puolia: Oon lempparipaikallani soittamassa, nainen tulee juttelemaan. Kertoo kohteliaasti, että on duunissa vastakkaisessa kulmassa olevassa toimistossa, jossa hän kollegoineen on (kirjaimellinen lainaus) murhan partaalla koska joutuu kuulemaan soittoani päivästä toiseen. Ei siis mollannut mua soittajana, vaan mitta vaan oli täynnä koska, niin, paikka on lempparipaikkani joten soitan siinä paljon. Sanoin, että ymmärrän, enkä itekään jaksais kuunnella itteäni koko ajan jos pitäis yrittää keskittyä johonkin muuhun, ja että nää on kysymyksiä joita ammatinvalintani vuoksi funtsin aika paljon. Ja etten tiedä miten suhtautua. En yhäkään tiedä. Nainen sanoi, ettei haluais että tuntuu siltä kun tuntuu. Eikä halua pahoittaa mieltäni. Sanoin, että ei tarvii ottaa siitä huonoa omaatuntoa. Tuntuu sydäntäsärkevältä, sanoin. Mutta minkäs teet, en kuitenkaan oo lopettamassa työtäni, ja tässä vaiheessa heitä luultavasti ottais pannuun vaikka soittaisin vaikka vain yhtenä päivänä viikossa.

Se kans mietityttää, että lukemattomat ihmiset ovat töissä paikoissa, joissa soi joku hittilevy tai pari päivässä, kuukaudesta, vuodesta toiseen, ilman että kiinnittävät asiaan kummempaa huomiota. Mulla on kuitenkin niin laaja repertuaari, etten liiemmin soita samoja biisejä montaa kertaa päivässä (joskus teen poikkeuksen jos ihmiset pyytävät), ja valikoimani vaihtelee päivästä toiseen (siihen kuuluu 200-300 biisiä, jos ajattelee että yks kestää vaikka kolme minsaa, siitä voi laskea kauan menee että oon soittanu kaikki). Liikenteen ja rakennustyömaiden melukin on jatkuvaa, mutta ehkä ne on eri juttu kun niihin suhtaudutaan jotenkin välttämättömämpinä?

Jos ite oisin duunissa toimistossa ja ulkoatulevat äänet häiritsisivät, varmaan ainakin koklaisin sitä, että laittaisin jostain laitteesta soimaan valkoista kohinaa. Jengi kuulemma käyttää semmosta tarjoamaan paremmat uniolosuhteet äänekkäissä paikoissa (aivot tottuu aika pikaisesti kohinaan, joka peittää muun mölyn alleen). Ehkä mullakin silti kiristyis kasetti, emmä tiiä?

Eturistiriitahan tää on - mitä tehdä? Jos soittaisin ilman vahvistinta, ääni häviäis kaupungin taustameluun, joka näkyy välittömästi liksoissa (tän vuoksi monet hyvät soittopaikat aukes mulle vasta kun hankin vahvarin). Jos saisin vähemmän liksaa, pitäis saman elintason eteen soittaa vielä enemmän. Ja sit, mulla on kuitenkin laillinen oikeus käyttää vahvaria (ulkoista akkua käyttävät on kielletty kaupungin järjestyssäännöissä, mutta mulla on ihan paristopeli). Toisaalta en tietenkään halua, että ihmisten uupuminen häiritseväksi kokemiinsa ääniaaltoihin johtaa siihen, että kaikenlaiset vahvarit kielletään - multa, ja kaikilta muiltakin. Se vasta ois nastya.

Sanoin, että voin laittaa vähän volaa pois ja kääntää vahvaria toiseen suuntaan (ja oon jo lähtökohtaisesti yrittäny ottaa äänenvoimakkuutta huomioon, etten turhaan huudattais; en todellakaan harrasta mitään maksimivolyymejä), mutta toisessakin suunnassa on toimistoja ja työpaikkoja. Joku häiriintyy aina - silloinkin kun aikoinaan soittelin täysakustisesti, jopa tosi pehmeissä ja herkissä biiseissä tuli joskus ulinaa ihmisiltä.

Keskustelu pysyi alusta loppuun ymmärtäväisenä, mutta lopputulos oli se, että nainen kertoi keskustelumme sinetöineen muutenkin kypsyneen päätöksen:

Että he muuttavat toimistonsa joihinkin muihin tiloihin.

Oikeesti.

En tiedä, miten olennainen tekijä minä olen tässä, mutta tuntuu yhtä kaikki ristiriitaiselta. Niinku mitä pentelettä sitä oikein tuumis tästä? Ja miten paljon on mielekästä yrittää ottaa muita huomioon, kun tietää että teki mitä vaan kompromisseja, joitain ärsyttää aina (tää tyyppi ei silti vaikuttanu miltään krooniselta herneidennenäänvetelijältä)?

Oon taipuvainen ajattelemaan, että huomattavan sovittelevin taipumuksin varustettuna örkkinä mun haluni löytää diplomaattinen ratkaisu kaikkiin konflikteihin hipoo välillä kohtuuttomia sfäärejä. Mikä on liikaa? Miten arviois?

Kelasin että voisin yrittää ottaa kanssaihmisiäni hitusen enemmän huomioon hankkimalla lauluilleni kompressorin, joka vähän tasaa pois äänekkäimpiä piikkejä (joita ei voi kokonaan välttää vaikka laulaa kovemmat jutut kauempaa mikistä). Ne ei tunnu mitenkään olennaiselta ulosantini kannalta, semmonen ois ihan ok. En usko sen poistavan sitä tosiasiaa, että joitain tää homma rassaa vastedeskin. Kuten ei poista sekään, että pyrin jo nyt malttiin volyymin kanssa, tai se, että soittelen jo nyt eri paikoissa, tai se, että oon jo nyt yrittäny muistaa suuntailla vahvaria eri päivinä eri tavoilla.

Sitä tai tätä, haluun tuoda harmaaseen, kulmikkaaseen, kaupallisen pakottamisen ja suorituskeskeisyyden kyllästämään kaupunkiin elämää ja inspiraatiota (toki myös itsekkäistä syistä - tahdon elättää itseni tällä vastaisuudessakin, koska tää on työ josta nautin suuresti). En halua lähteä kaikkiamiellyttelevän luukkuinnuolennan kierteeseen. En näe, että mun pitäis olla tasapaksu, hajuton, mauton, vaaraton, huomaamaton, sosiaalidemokraattisesti sisäsiisti hötöntöttö. Luova tuli haluaa kulkea mun lävitseni, ja haluan antaa sen tapahtua. Joitain homma ottaa pannuun toden teolla, ja otan sen tosissani. En silti halua antaa sen tukahduttaa itseäni. Ja sit kuitenkin, joka päivä sadat ihmiset ilmaisevat kannatusta sille mitä teen, joko rahallisen, suullisen palautteen tai sit elekielen muodossa. Yhden pökäle on toisen pokaali. Minkäs teet.

Kollektiiviset facebook-aivot, mitä sä kelaat asiasta? Oisko tuoreita kulmia? Suoraviivaista tsemppaustakin saa toki harrastaa. (Jos tuntuu vilpittömästi siltä, niin otan toki vastaan myös sellaset mielipiteet jotka ilmaisee, että ois mukavampaa jos telakoituisin mahdollisimman välittömästi varhaiseläkkeen ihmeelliseen maailmaan.)

No comments: