Saturday, September 27, 2014

Pieni (?) synttärilahjatoive

Pyöreiden vuosien kunniaksi mulla ois pieni (?) synttärilahjatoive. Itelleni en suoranaisesti tarvii mitään just nyt, mutta jos toteuttaisit tän, niin se ois musta oivallista, ehkä jopa hykerryttävää:

Tee seuraavan kolmen päivän aikana jotain semmosta rajojasi venyttävää ja siistiä, mitä oot pitkään halunnu tehdä, muttet oo uskaltanut. Ihan sama mitä, kunhan se on sulle jotenkin haastavaa, hieman poikkeuksellista, jännää ja innostavaa, ja vie sua semmoseen suuntaan johon haluut kulkea elämässäs. Se voi olla pientä tai suurta tai keskikokoista tai mitä ikinä tilanne sattuu mahdollistamaan, mutta tee jotain joka vaikuttaa suhun hyvin. Silmät auki, elämä tarjoaa saletisti yllättäviä tilaisuuksia.

Juttele tuntemattomalle, pyydä ihastustas treffeille, puhu suoraan tyypille jota oot turhaan mielistelly, ota loparit, käy kylmässä suihkussa, poimi silokki, tuu kaapista, sano ei, mee ulos tyhmissä vaatteissa, ota kantaa, harrasta uudenlaista seksiä, tunnusta, käy aistideprivaatiotankissa, käy lenkillä, julkaise valokuva itestäs rumimmillas, alota runkkauslakko, alota kännykkälakko, alota sokerilakko, alota superfoodlakko, yritä parhaasi mukaan ymmärtää konservatiivista mielipidettä, yritä parhaasi mukaan ymmärtää radikaalia mielipidettä, kävele takaperin, halaa vaikka yleensä kättelet, tai kättele vasemmalla kädellä, jätä väittely kesken koska huomaat ettei se johda mihinkään, varaa matka, kerro äidille, kirjota runo, sano ääneen että vituttaa tai surettaa tai pelottaa, leikkaa hiukset, leikkaa parta, päätä jättää karvat ajamatta, ota riski että mokaat julkisesti, laita tietokone kiinni. Mitä ikinä!

Ja kerro siitä sit tähän. Voit kertoa myös aikomuksistasi, siten voi vahvistaa omaa intentiota ja edesauttaa vision toteutumista.

Kiitos jo etukäteen, ja mitä parhainta tätä hetkeä.

(tämä postaushan on siis alunperin julkaistu Facebookissa, ja vastauksiakin on enemmän siellä: https://www.facebook.com/erisgumma/posts/10152485352853772)

Saturday, September 20, 2014

tajutonta elämänjanoa

eikä kukaan voi koskaan
keskeyttää sitä pulssia
joka taukoamatta kylvää tajutonta elämänjanoa
sinun kasvaviin juuriisi

Friday, September 19, 2014

Kyllähän vanhukset nussivat huumepäissään siinä missä muutkin

Katusoittosessio kauniina syyspäivänä. Tyylikäs rouva rollaattorin kanssa jää kuuntelemaan. Ehdottaa jossain vaiheessa Juicea. Soitan lempparini Pyhän toimituksen, joka ei oo hälle entuudestaan tuttu.

Viime aikoina oon alkanut kertomaan yleisölle soittamiani biisejä koskevaa triviatietoa, jota takaraivoni on täynnä, koska luontaisen tiedonjanoisuuteni ajamana tykkään selvittää soittamani musiikin taustoja. Kerron hiljattain lukemastani Juice-lainauksesta. (Itsesensuuri ja kulttuurilliset ehdollistumat meinaavat estää tämän, koska lainauksessa puhutaan, köh, siveettömyyksistä, ja kyseessä on kuitenkin varttuneempi leidi. Mutta sitten muistan, ettei eläkeikäisiä tarvitse suojella tosielämältä, kun sattuvat olemaan ihan samanlaisia - kaikenlaisia - ihmisiä kuin kaiken muunkin ikäiset. Vanhempia ihmisiä ylisuojelemalla epäinhimillistävän ajatusmallin karistaminen, tai edes tunnistaminen, voi olla yllättävänkin haastavaa. Lapsesta asti on jostain ihmeen suunnalta tuputtunut päähän ajatus/vaikutelma siitä, että eläkeikäiset elävät jossain ihan omassa maailmassaan, ja/tai että nuorempana pitää olla siinä määrin kohtelias ja muodollinen, ettei vahingossakaan hätyytä mitään epämukavuusalueita. Pöh! Ei ihmisyyden laatu ole iästä kiinni. Kaikenikäisten ihmisten kanssa on mahdollista jakaa kaikenlaisia asioita (no joo, lapsille tietenkään kaikki jutut eivät kuulu, t. kaikkiennäkökulmienhuomioonottaja&-ääneensanoja). Mieleeni palasi tilanteessa myös se, kuinka hyvin seniorit olivat edustettuna kun kävin viimeksi sukupuolitautitesteissä. Kyllä, mummoilla ja paapoillakin on seksielämää, vaikken mä sitä henkilökohtaisesti oiskaan todistamassa?!)

Mut niin. Pyhä toimitushan maalaa pakahduttavan kauniita maisemia rakastelusta, ja Juice kertoo biisiä käsittelevässä lainauksessaan näkemyksestään, että rakastelu on osien oikein paikoilleen loksahtaessa hienointa elämässä, ja lisää vielä jotakuinkin, että "nussiminen ei oo missään kirkossa sakramentti, mutta mulla se on".

Tästä rouva intoutuu kertomaan, että aikoinaan soitti johonkin Joonas Hytösen ja Kristiina Komulaisen vetämään radio-ohjelmaan kysyäkseen, onko juontajaparilla kokemusta huumeissa naiskentelusta. Kysyn hänen omista kokemuksestaan, ja hän sanoo, että on sitä nuorempana tullut kokeiltua paneskelua yhden jos toisenkin aineen vaikutuksen alaisena. Kerron, että itellä on kokemusta semmoisesta lähinnä pilvessä ja psykedeeleissä, esim. hapoissa ja sienissä. (Siitä lisää toisella kertaa ;'} Tähän hän tokaisee, että hapoissa rakastelu ei olisi hänellä tullut mieleenkään, mutta pilvessä panettaa senkin edestä.

Mainitsen, että itellä on edellisestä kerrasta laittomien päihteiden parissa kohta kaks vuotta. (Ai miksi? Kuten juttujani seuranneille on varmaan käynyt ilmi, itsellä toteutetut ihmiskokeet kiinnostavat, ja vaikka mulla onkin noista epäilyttävistä molekyyleistä, lähinnä psykedeeleistä, pääosin todella hyviä, niin lyhyellä kuin pitkälläkin aikavälillä elämääni rikastaneita kokemuksia, eikä mulla koskaan ollut kummempaa ongelmaa päihteiden kanssa (paitsi se, että kiinnostavimmat niistä on laittomia), musta on ollut todella antoisaa, kiehtovaa ja tajuntaalaajentavaa tutkailla päihteetöntä elämää. Alkoholiinkaan en siis liiemmin koske, joskus saatan ottaa yhden sulautuakseni yleiseen tunnelmaan. En oo sanonu minkään suhteen "ei koskaan", mutta tässä vaiheessa näin.) Rouva kertoo, että hatsi ja piri maistuvat toisinaan jos niitä sattuu tulemaan vastaan (ja suhtautuu hilpeästi kun kerron, etten ole koskaan kokeillut piriä (eli siis amfetamiinia, jos joku sanastoa tuntematon sattuu lukemaan tätä; se aiemmin mainittu "happo" tarkottaa siis LSD:tä)). Alkoholi häneltä puolestaan on jäänyt kokonaan 15 vuotta sitten. Heroiinia lukuunottamatta suurin osa yleisimmistä huumeksista kuulemma kokeiltu vuosia sitten. Suosittelisi yhden psykedeelitripin ottamista ihmiselle, joka ei ole sellaista koskaan kokenut.

Fiini rouva kertoo myös ajasta, jona maahantoi kilokaupalla hassista ja muitakin huumeita (tämä siis kymmeniä vuosia sitten - kytät, älkää turhaan ottako yhteyttä muhun asian tiimoilta). Oli kuulemma naurettavan helppoa puuhaa aikoinaan.

Ei todellakaan kaikista stereotyyppisin laittomien ainesten parissa puuhasteleva, eh? Muistuttaa tehokkaasti siitä, että koko keskivertohuumeidenkäyttäjän stereotyyppikuva on hatusta vedettyä huttua, jonka keskeisimpänä muovaajana lienee tietämättömyyden aiheuttama pelko: tuntemattoman pinnalle on aina projisoitu mörköjä ja kauhukuvia. Toisena stereotypioiden merkittävänä muovaajana tietysti se, että yleensä ihmiset tunnistavat laittomien päihteiden käyttäjäksi vain sen vähemmistön, jolla homma on lähtenyt räikeimmin lapasesta... (tai ehkä jonkun hipin sientensyönnin voi joku joskus arvata myös pukeutumistyylistä ja värikkäästä olemuksesta :'D mutta sit toisaalta, jotkut tietämistäni kaikista kirjavimmista hipeistä ei oo ikinä koskenu mihinkään laittomuuksiin.) Niin tai näin, tuo yksiulotteinen stereotyyppi on vähitellen murenemassa, koska yhä useampi tuntee huumeita käyttäviä/käyttäneitä, jotka ovat tyypillisesti minkätahansalaisia ihmisiä. Kaikenlaiset ihmiset kaikista yhteiskunta- ja ikäluokista käyttävät erilaisia päihteitä, ja ylipäätään tekevät omissa oloissaan juttuja, joita voisi epätietoisuudessaan kuvitella vain tietyn, tarkkaan rajatun ihmiskategorian harrastavan (niin, jopa harrastavat seksiä!). Niin se käy.

Kovasti oli tuolla tädillä itsevarmaa elämäniloa ja pilkettä silmäkulmassa, ja semmosta vänkää, ronskia anteeksipyytelemättömyyttä. Oiva tyyppi, oli hyvä kohtaaminen. Niin se vaan on, että ihmisistä paljastuu odottamattomia, aika uskomattomiakin puolia kun ei anna oletustensa liikaa rajata, vaan on avoin kohtaamaan aidosti (ja hitto vieköön, tokikaan mitään ikäryhmää syrjimättä/stereotypisoimatta, mä haluan enemmän vähintään kaks kertaa itteäni vanhempia ihmisiä aktiiviseksi osaksi elämääni)!

Maailmankaikkeus nauraa mulle

Enpä suotta hajoile maailmankaikkeuden huumorin- ja ironiantajulle... Just ku oli toi tilanne, että toimistotyöntekijät häiriintyi mun musisoinnista, ni tulee tällanen: tuun ehkäpä tällä hetkellä tokaparhaaks kokemalleni soittospotille, jossa on tosi kaunis akustiikka ja kiva soittotunnelma. No eikö tänne oo ilmestyny hisseihin tasaset piipitykset sokeita varten, samanlaiset ku liikennevaloissa.

Eka kelani oli, että onkohan virallisena tarkotuksena ollu ajaa katusoittajat pois. No mut joo, tää on niit harvoi hyvii paikkoi, joissa soitto ei käsittääkseni jatkuvasti kuulu kenenkään duuniaan paikalla tekevän korviin. Samaten sitten varmaan ainoot, jonka toi piipitys pitkäaikaisemmin tavoittaa, on katusoittajat ja ehkä noi jehovantodistajat, mutta nekin on pidemmän matkan päässä...

"...hän näytti mulle miltä tuntuu kun saa maistaa omaa lääkettään..."

Hiemanko repeilyttää, tää on jotenkin pohjattoman huvittavaa, mega-absurdia ja osuvaa. Tarkottaakohan tää myös, että kaikki mun metelöintisynnit kuitataan vastedes tällä? :DD

Kiitos elämä, tajuttoman hyvästä tyyli- ja tilannetajustasi.

Tuesday, September 16, 2014

Murhan partaalla

Katusoiton karuja puolia: Oon lempparipaikallani soittamassa, nainen tulee juttelemaan. Kertoo kohteliaasti, että on duunissa vastakkaisessa kulmassa olevassa toimistossa, jossa hän kollegoineen on (kirjaimellinen lainaus) murhan partaalla koska joutuu kuulemaan soittoani päivästä toiseen. Ei siis mollannut mua soittajana, vaan mitta vaan oli täynnä koska, niin, paikka on lempparipaikkani joten soitan siinä paljon. Sanoin, että ymmärrän, enkä itekään jaksais kuunnella itteäni koko ajan jos pitäis yrittää keskittyä johonkin muuhun, ja että nää on kysymyksiä joita ammatinvalintani vuoksi funtsin aika paljon. Ja etten tiedä miten suhtautua. En yhäkään tiedä. Nainen sanoi, ettei haluais että tuntuu siltä kun tuntuu. Eikä halua pahoittaa mieltäni. Sanoin, että ei tarvii ottaa siitä huonoa omaatuntoa. Tuntuu sydäntäsärkevältä, sanoin. Mutta minkäs teet, en kuitenkaan oo lopettamassa työtäni, ja tässä vaiheessa heitä luultavasti ottais pannuun vaikka soittaisin vaikka vain yhtenä päivänä viikossa.

Se kans mietityttää, että lukemattomat ihmiset ovat töissä paikoissa, joissa soi joku hittilevy tai pari päivässä, kuukaudesta, vuodesta toiseen, ilman että kiinnittävät asiaan kummempaa huomiota. Mulla on kuitenkin niin laaja repertuaari, etten liiemmin soita samoja biisejä montaa kertaa päivässä (joskus teen poikkeuksen jos ihmiset pyytävät), ja valikoimani vaihtelee päivästä toiseen (siihen kuuluu 200-300 biisiä, jos ajattelee että yks kestää vaikka kolme minsaa, siitä voi laskea kauan menee että oon soittanu kaikki). Liikenteen ja rakennustyömaiden melukin on jatkuvaa, mutta ehkä ne on eri juttu kun niihin suhtaudutaan jotenkin välttämättömämpinä?

Jos ite oisin duunissa toimistossa ja ulkoatulevat äänet häiritsisivät, varmaan ainakin koklaisin sitä, että laittaisin jostain laitteesta soimaan valkoista kohinaa. Jengi kuulemma käyttää semmosta tarjoamaan paremmat uniolosuhteet äänekkäissä paikoissa (aivot tottuu aika pikaisesti kohinaan, joka peittää muun mölyn alleen). Ehkä mullakin silti kiristyis kasetti, emmä tiiä?

Eturistiriitahan tää on - mitä tehdä? Jos soittaisin ilman vahvistinta, ääni häviäis kaupungin taustameluun, joka näkyy välittömästi liksoissa (tän vuoksi monet hyvät soittopaikat aukes mulle vasta kun hankin vahvarin). Jos saisin vähemmän liksaa, pitäis saman elintason eteen soittaa vielä enemmän. Ja sit, mulla on kuitenkin laillinen oikeus käyttää vahvaria (ulkoista akkua käyttävät on kielletty kaupungin järjestyssäännöissä, mutta mulla on ihan paristopeli). Toisaalta en tietenkään halua, että ihmisten uupuminen häiritseväksi kokemiinsa ääniaaltoihin johtaa siihen, että kaikenlaiset vahvarit kielletään - multa, ja kaikilta muiltakin. Se vasta ois nastya.

Sanoin, että voin laittaa vähän volaa pois ja kääntää vahvaria toiseen suuntaan (ja oon jo lähtökohtaisesti yrittäny ottaa äänenvoimakkuutta huomioon, etten turhaan huudattais; en todellakaan harrasta mitään maksimivolyymejä), mutta toisessakin suunnassa on toimistoja ja työpaikkoja. Joku häiriintyy aina - silloinkin kun aikoinaan soittelin täysakustisesti, jopa tosi pehmeissä ja herkissä biiseissä tuli joskus ulinaa ihmisiltä.

Keskustelu pysyi alusta loppuun ymmärtäväisenä, mutta lopputulos oli se, että nainen kertoi keskustelumme sinetöineen muutenkin kypsyneen päätöksen:

Että he muuttavat toimistonsa joihinkin muihin tiloihin.

Oikeesti.

En tiedä, miten olennainen tekijä minä olen tässä, mutta tuntuu yhtä kaikki ristiriitaiselta. Niinku mitä pentelettä sitä oikein tuumis tästä? Ja miten paljon on mielekästä yrittää ottaa muita huomioon, kun tietää että teki mitä vaan kompromisseja, joitain ärsyttää aina (tää tyyppi ei silti vaikuttanu miltään krooniselta herneidennenäänvetelijältä)?

Oon taipuvainen ajattelemaan, että huomattavan sovittelevin taipumuksin varustettuna örkkinä mun haluni löytää diplomaattinen ratkaisu kaikkiin konflikteihin hipoo välillä kohtuuttomia sfäärejä. Mikä on liikaa? Miten arviois?

Kelasin että voisin yrittää ottaa kanssaihmisiäni hitusen enemmän huomioon hankkimalla lauluilleni kompressorin, joka vähän tasaa pois äänekkäimpiä piikkejä (joita ei voi kokonaan välttää vaikka laulaa kovemmat jutut kauempaa mikistä). Ne ei tunnu mitenkään olennaiselta ulosantini kannalta, semmonen ois ihan ok. En usko sen poistavan sitä tosiasiaa, että joitain tää homma rassaa vastedeskin. Kuten ei poista sekään, että pyrin jo nyt malttiin volyymin kanssa, tai se, että soittelen jo nyt eri paikoissa, tai se, että oon jo nyt yrittäny muistaa suuntailla vahvaria eri päivinä eri tavoilla.

Sitä tai tätä, haluun tuoda harmaaseen, kulmikkaaseen, kaupallisen pakottamisen ja suorituskeskeisyyden kyllästämään kaupunkiin elämää ja inspiraatiota (toki myös itsekkäistä syistä - tahdon elättää itseni tällä vastaisuudessakin, koska tää on työ josta nautin suuresti). En halua lähteä kaikkiamiellyttelevän luukkuinnuolennan kierteeseen. En näe, että mun pitäis olla tasapaksu, hajuton, mauton, vaaraton, huomaamaton, sosiaalidemokraattisesti sisäsiisti hötöntöttö. Luova tuli haluaa kulkea mun lävitseni, ja haluan antaa sen tapahtua. Joitain homma ottaa pannuun toden teolla, ja otan sen tosissani. En silti halua antaa sen tukahduttaa itseäni. Ja sit kuitenkin, joka päivä sadat ihmiset ilmaisevat kannatusta sille mitä teen, joko rahallisen, suullisen palautteen tai sit elekielen muodossa. Yhden pökäle on toisen pokaali. Minkäs teet.

Kollektiiviset facebook-aivot, mitä sä kelaat asiasta? Oisko tuoreita kulmia? Suoraviivaista tsemppaustakin saa toki harrastaa. (Jos tuntuu vilpittömästi siltä, niin otan toki vastaan myös sellaset mielipiteet jotka ilmaisee, että ois mukavampaa jos telakoituisin mahdollisimman välittömästi varhaiseläkkeen ihmeelliseen maailmaan.)