Sunday, December 21, 2014

Onks tää joku absurdi performanssi?

Iltajunassa känninen keski-ikäinen ukko ylpeili kahdelle parikymppiselle mimmille äveriäisyydellään, omistamillaan tavaroilla ja paikoilla, joissa on käynyt; vuosimallin 2009 kaksiovisella mersullaan, täydellisellä tyttärellään ja, mikäli se ei jo tullut selväksi, huomiotaherättävän mittavalla rahakkuudellaan, jonka mahdollistamassa elämäntyylissä julkisiin liikennevälineisiin turvaaminen on harvinaislaatuinen poikkeus.

Jutteli myös peruukistaan. Se saattoi olla huumoria.

Ulkona hailakka pakkanen teki parhaansa kalvaakseen hampaitaan syvemmälle ulottuvillaan olevien elämänmuotojen jäseniin. Junan turvallisessa lämmössä pröystäily jatkui. Pröystäily, se se on provosoivaa puuhaa, ja minähän pienessä mielessäni hieman provosoiduinkin. Houkutti kommentoida jotain nasevaa, arvostella, mutta rikkaan kritisoiminen rikkaudella elostelusta ois vaan tuntunut liian stereotyyppiselta ja ilmiselvältä, väsyneeltä, ja mainitut neidot jo vitsailivatkin miehen kustannuksella. Valitsin pysyä vaiti, joskin huomasin myös katselevani, josko aivoissani kehittyisi jotain enempi sanomisen arvoista.

Teki mieli kysyä että ootko sä tosissas vai onks tää joku absurdi performanssi. Samaahan olisin tosin voinut kysyä iteltänikin. Ja kysynkin, harva se päivä. Se on hyvä harjotus.

Enhän mä toki nähnyt tosta ihmisestä kuin yhden, kaksiulotteiseksi jäävän otoksen, viidentoista minuutin mittaisen keskustelun tarjoaman vilkaisun sivustaseuraajan perspektiivistä. Oon kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että tolla tavalla omistuksillaan retostellen vuorovaikuttava ihminen on varmaan aika onneton ja/tai kujalla, enkä osannut sanoa, mitä hyvää mun vittuilu, näsäviisastelu tai muu tylyttely lois mihinkään.

Sit tuli mieleen, että mua vilpittömästi kiinnostais kysyä tommoselta tyypiltä, joka selvästi tykkää puhua omasta maailmastaan, että mikä on ollu elämässä haastavaa. Se tuli jo selväks, että raha on tehny monet asiat helpoks, mahdollistanu erilaisia nautintoja, avannu kaikenlaisia ovia. Mutta mikä susta on ollu vaikeeta? Minkä edessä oot antanu kaikkes? Mikä on saanu sut itkemään? Millon oot ollut hukkua epätoivoos? Kenen takia oot taistellu? Mikä on koskettanu syvimmin sun sieluas? Mitä oot joutunu uhraamaan?

Ihminen on muutakin kuin menestystä ja myötätuulta. Mä tahdon nähdä ristiriitoihin.

Tekis toki mieli uskoa siihen pinnalliseen vaikutelmaan, jonka muodostan havainnoidessani tuollaista tuotefetististä, egoistista omanarvonpönkittelyä. Ja kuitenkin mä tiedän, että sielläkin alla on vereslihaa, elävä hengittävä ihminen. Se, että nään jossain silkkaa pinnallisuutta, tarkottaa etten vaan oo malttanu kattoa syvemmälle.

(Tunnen epämääräistä kauhua harkitessani sitä vaihtoehtoa, että käsitykseni onkin kohtuuttoman optimistinen, ja maailmassa todella on yksiselitteisen latteita ihmisiä. Sivuutan ajatuksen, koska en tiedä mitään keinoa varmistua asiasta, ja kaikista tähän mennessä kohtaamistani ihmisistä on löytynyt syvyyksiä.)

En mä silti tarkota sanoa, että kaikki ihmiset ois missään merkittävässä mielessä mukavia tyyppejä, vaikka kuinka syvälle kaivautuis. Vaikka kohtaan jatkuvasti upeita ja kiehtovia ihmisiä, joista monien kanssa koen surffaavani herkullisessa määrin samankaltaisia aaltoja, musta on myös selvää, että maailmassa riittää ilkeitä ihmisiä, pahantahtoisia ihmisiä, psykopaatteja ja hyväksikäyttäjiä. Kaikenlaisia kusipäitä.

Ja kuitenkin, kusipääkin on ihminen. Ei niin, että kusipäätä tarttis digata. Ei niin, että kusipäätä tarttis haluta omaan yksityiselämäänsä. Ei niin, että kusipään pahoja tekoja pitäis kattoa loputtomiin läpi sormien vain siksi, että kusipään elämän olosuhteet ovat kytköksissä siihen, että kusipäästä on tullut kusipää, eikä asia oikeastaan ole ainakaan kokonaan kusipään oma vika.

Uskon jokaisessa ihmisessä olevan myös hyvää, mutta jotkut ihmiset nyt vaan käyttäytyvät hirviömäisesti. Pahuuden edessä ei tarvitse hymistellä vaikka sen syitä ymmärtäisikin.

Mutta ihmiset ovat siltikin enemmän kuin ne kategoriat, joita heistä mieleemme rakennamme, ja minä haluan kohdata ihmisiä kategorioideni ulkopuolella. En pidä kaikesta näkemästäni, enkä todellakaan haluaisi olla kaikkien kaveri, mutta kaikki näkemäni syventää ymmärrystäni elämästä.

Olen tavannut kusipäitä ja enkeleitä. Osa on rikkaita, useimmat eivät. Varallisuus ei määritä ihmisen ulottuvuuksia.

Tunnen kusipäitä ja enkeleitä. Useimmissa ihmisissä on vähän kumpaakin.

Ne elämän nurjaan puoleen liittyvät kysymykset, joita mun ois oikeasti tehnyt mieli kysyä tuolta mieheltä, kiteytyivät ohimoilleni vasta junamatkan loppumetreillä. En lopulta sanonut mitään, koska toivomani kaltainen keskustelu, mikäli sellainen päätyisi syntymään, ansaitsisi hitusen enemmän aikaa.

Ensi kerralla vastaavan kerskailijan kohdatessani aion työntää nenäni sen asioihin. Luulisin, että siitä tulee kiinnostavaa.

Juna saapui määränpäähämme ja katseemme kohtasivat. Näin katseessa ilkeyttä ja kylmää välinpitämättömyyttä. Yhtä hyvin se tosin saattoi olla myös kännisekavuutta, satunnaista pahantuulisuutta tai vaikka kahvin aiheuttamaa närästystä. Tai ehkä näin noissa silmissä vain sen mitä sinne itse laitoin. En varmaankaan saa koskaan tietää.

Friday, December 19, 2014

Kuoli

Onkin kai jo käynyt selväksi, että katusoittajana kohtaa elämänmakuisia juttuja. Tänään tuli mies juttelemaan, kävi suoraan asiaan: "Mun vaimo kuoli viime yönä. Se sano että mä en oo koskaan itkeny, enkä ookaan." Sitten mies alkoi itkeä. "En oo saanu vielä kerrottua asiaa tyttärelleni. Emmä oo vielä bonjannu tapahtunutta."

Harvapa heti bonjaakaan. Senkin myötä kun alkaa tajuta palasia ajan raastaessa eteenpäin, jokin osa kuolemassa menee aina yli hilseen. Niin se käy.

Mies sanoi, ettei nää mitään muuta päämäärää kuin vaeltaa. Rohkaisin, että ei tarviikaan nähä nyt, suru ottaa sen verran tilaa kuin tarvitsee. Itkee niin paljon ku itkua on tullakseen.

Kysyin että kaipaatko halausta. Sanoi, että kyllä kelpaa.

Toivotin voimaa. Lähti just niin romuna ku voi olettaakin.

Saturday, November 29, 2014

Lähetystyö raastaa

Yks asia repii mua. Mainonta. Erityisesti nyt siis itse harjoittamani.

Tää on ristiriita, jonka kanssa oon paininu vuosia. Musiikki on yks mun elämän keskeisimmistä asioista, yks olennainen syy olla elossa ja olemassa. Koen tyrkyttämisen ja spämmäyksen vastenmieliseksi, ja sit kuitenkin koen tärkeäksi tehdä töitä sen eteen, että hengentuotokseni tavoittavat mahdollisimman laajan yleisön. En voi väittää kanavoivani musiikkia ainoastaan itseäni varten. Rakastan luomista, mutta luomisprosessi on mulle yksinäisen puurtamisen ohella myös olennaisesti sosiaalinen projekti.

Ja sit kuitenkin aristaa, hävettääkin olla niin aktiivinen julkituoja. Tän tuoreimman Härmälän Mimosa -levyjulkaisuni kyljessä oon halunnut maksimoida armaan teoksemme kuulijakunnan. Siks oon valinnu maksaa postauksillemme näkyvyyttä vaikka otaksun että mainosten näkeminen tympii joitakin, niinku semmonen on tympinyt muakin, ja vaikka suhtaudun ristiriitaisesti FB:n rahantekologiikkaan. Oon valinnu kutsua koko kaveristoni tykkäämään sivustamme, silläkin uhalla että kutsun vahingossa joitakin joita oon yrittäny kutsua aiemminkin ja ne saattaa kokea sen pakottamiseksi. Oon lähetelly (lähettelen) ihmisille luomuksestamme kertovia privaviestejä, jotka saattaa tuntua jonkun päässä rasittavalta tunkemiselta, varsinkin jos ovat jo ehtineet altistua muille keinoilleni tuoda tuotostamme näkyviin.

Joku puoli mussa toivois, että kaikki fb-kontaktini ymmärtäisivät miks teen niinku teen ja hyväksyisivät sen, vaikka joskus saattaakin tuntuu puuduttavalta olla mainonnan kohteena. Tiiän et joitain ärsyttää. Ehkä jotkut painaa unfriend-nappulaa kun ei vaan jaksa (en tiedä onko joku tehny niin). Se on ihan jees, vaik tavallaan musta harmillista. Mut harmistukseni on aika yhdentekevää. En mä oikeesti tarvii kaikkien siunausta tekemisilleni. Ja kyllähän maailma oikeastikin on aivan liian täynnä mainontaa, tuotteita ja tuputusta, ihmekö jos kyllästyttää?

Pyörittelin asiaa miten päin vain, sain kasaan miten hyviä perusteluita ja näkökulmia tahansa, ni tää lähetystyö tullee silti aina tuntumaan jossain määrin inhalta.

Nautin ja kärsin; jatkan.

Thursday, November 27, 2014

Uusi levyni: Härmälän Mimosa - Prometeus noussee

Prometeus noussee! Niin se nyt vaan on, että pitkään, hartaasti ja hulluutta hipoen jynssätty Härmälän Mimosan uunituore levy on nyt saatavilla – niin diginä kuin fyysisenäkin. Ihmeellistä!


Sunday, November 16, 2014

Rosvon kynsissä

Katusoitin äsken. Koska oon viime aikoina päättäny olla vähemmän kontrollifriikki ja muutenkin vähemmän takakiree, höpöttelin kaverin kanssa leppoisasti enkä pitäny kamojani silmällä. Sit käännyin ja katoin et aha, jonku säälittävän reppanan tahmaiset räpylät on kiinni taalereissani. Äkättyänsä kavalan suunnitelmansa paljastumisen tyyppi toimi viekkaasti olemalla täysin rauhallinen, joka hämmens mua kun kelasin että tää on jotain pelleilyä. Sit se käveli pari askelta taaksepäin ja lähti juoksee. Mulla kitara kaulassa enkä tietenkää saanu reagoituu kovin nopee (yleensä oon niin valpas ettei kukaa epäilyttävän olonen pääse lähelle ilman et hoksaan; moni on yrittäny pitkäkyntistellä mut kukaa ei oo onnistunu koska suhtaudun soittoreviiriini piparinlämpöiselllä raivohulluudella) ja olin aika etäälläki. Laskin silti kitaran maahan ja rynnistin perään sen verran ku kavioillani kykenin (=en kovin vikkelästi) mut se oli jo liian poissa.

Hölmistyksissäni kysyin stevareiltaki josko ne vois juosta sen kii mut se oli jolkottanu jo kauas väkijoukkoon. Mitä ne ois voinu tehä.

Hölmistyksen hälvettyä alko naurattaa. Nauratti oma pöllämystyneisyys. Nauratti jallitetuks tuleminen. Reilu peli, rosvo voitti, oli ovelampi. Harmi et sil on todennäköisesti aika ankee elämä (niinku mun mielikuvis kaikil jotka spedeilee mulle ku oon katusoittamas) ja se luultavasti ostaa noil rahoilla jotain tabletteja jotka tekee siitä nykyistäkin vajokimman ja näivettää sen sielua entisestään. Kepeet mullat. Oikeesti se tarttis mun massien sijaan sitä että sen äiti paijais sitä ja pitäis sylkyssä. Toisaalta kukapa ei kaipais. Kelpais mullekin mutta mulla on ollu äiti viimeks sillon ku olin pieni poika. Onneks saan paijausta muualta, vaikka mikään ei korvaa äitiä, eikä niin kuuluiskaan olla, ja tässä vielä yksi sivulause.

Mutjoo! Teki oikein hyvää nauraa. Tää on ollu loistopäivä, vaikka tässäkin on ollut darkit sävynsä. Darkki on ollu tän syksyn trendi. On ollu raskas viikko tai kuukausi tai parikin ja mua on vituttanu poikkeuksellisen paljon viime aikoina. Mutta jostain syystä elämä on tänkin muotoisena hyvää ja flouaavaa ja mä saatan olla maailman onnellisin mies. Tai ainakin mä oon mä, ja kiitollinen siitä että saan olla. Tämmöstä tää on.

Sunday, October 26, 2014

Uskontunnustus

Luonto on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.

Sunday, October 19, 2014

elää tulvii ja hengittää

Heräsin studion sohvalta. Menin vessaan, katoin peiliin. Silmät on todella törkeän punaiset. Se johtuu siitä, että istuin studion tietokoneella puoli kahdeksaan aamulla tyrnimehun, hapankaalin, ällistyttävän makuisten lohjalaisten miniviinirypäleiden (huhhuh ettäoli oikeasti tajunnanräjäyttävän makuisia, lapsuus hiipi iholleni jostain syystä noita mutustaessani) ja Lankisen superfoodkokoelman voimin. Istuin, koska miksasin kummaorkesterini Härmälän Mimosan täyspitkää levyä mainitun Lankisen kanssa, ja Sammalkorven, jota en oo vielä maininnut, molemmilla on muuten henkeäsalpaavan erinomaiset korvat ja sykkivät sydämet. Tai viimeiset kuusi tuntia istuin kyllä yksin, koska muut olivat jo menneet kotiin, ansaitusti. Asiaan palatakseni, istuin, koska ollaan sovittu levyn deadline pisteeseen joka on nyt jotakuinkin yksien tai kaksien unien päässä. Deadlinet sopii hipeille ja ihmisille ylipäätään, koska deadline antaa rajat perfektionistiselle ja/tai laiskalle kieputtelulle ja pakottaa hihat heilumaan ja tekemään päätöksiä sen sijaan, että loputtomasti vaan vatkais, että pitäiskö tän kitaran kuulostaa tältä vai tolta ja tulisko tähän fuusiosambakohtaan death metal -vokaalit vai ei. En oo aikoihin puskenu itteeni näin äärirajoille. Se tuntuu ihanalta, koska se kytkeytyy siihen, että manifestoin todelliseksi, konkreettiseksi ja valmiiksi jotain, jonka parissa oon monien uskomattomien, taitavien, luovien ihmisten kanssa työskennellyt jo useamman vuoden ajan. Kiitos. Tuntuu siunatulta ja oikealta, ja mun kädet tärisee ja lihakset on ylijännittyneet, mutta ei voi mitään, menin nukkumaan niin myöhään ettei mun kroppa halua enää nukkua lisää parin tunnin miniunien jälkeen ennen kuin joskus tuntien päästä päiväunien muodossa jos edes maltan ja jatkan tätä lausetta loputtomalta vaikuttavalla tavalla enkä harrasta kappalejakojakaan koska se uskoakseni jollain tavalla kuvaa sisäistä tilaani tällä hetkellä hieman sekavaa mutta virtaa hyvin ja kauniisti. Ollaan muuten bänditoverini Ai Maaria Vihervaara?n kanssa kaavailtu levystä vinyylipainosta; yks kamu oli alustavasti lupaillut kustantaa semmoisen, mutta budjetti tulikin vastaan niin joutui perääntymään; tuumaillaan nyt joukkorahoitusmahista. Ostaisitko Härmälän Mimosa -vinyylin jos semmoinen tulis? Mulla on hammasharja suussa, ja tahnaa. Imeskelen niitä tätä kirjoittaessani, koska en voi harjata koska näppäimistöä on hankala operoida yksikätisesti.

Laitoinpa kappalejaon, koska alkoi hengästyttää. Studiovelho toi ton tahnan tänne mulle kotoaan, koska oon täällä studiolla nyt ympärivuotisesti, oho, typo, siis ympärivuorokautisesti, toi myös makuupussin, jotta sohvalla ei ois niin kamalan kylmä nukkua, mä lähen täältä tosiaan sitten joskus kun levy on valmis, pakko muuten todeta että se kuulostaa ja tuntuu todella taivaallisen hyvältä, mehevältä, vereslihaiselta ja taikavalta, lähden kun levy on valmis tai ehkä valkotakkisten miesten tai naisten tai muiden mukana mukavaan pyöreään pehmeään huoneeseen lepäämään, kuka tietää, ehkä molempiakin. Mutta luovan työn eteen tuntuu todella hyvältä vaatii itseltään liikoja, varsinkin kun se on tilapäistä, kun tää on ohi niin oon varaillut itelleni autuasta lomailua ja iisistiottamista ja nastaa sosiaalista elämää ja ei perkele yhtään stressiä joka liittyy toimeentuloon tai yhtään mihinkään muuhunkaan, sillä oon ollut viime viikot jokseenkin stressaantunut juurikin toimeentulokysymysten ja levynvalmistumisenlähestymispaineiden ja yhteiskuntaan ja kanssaihmisten kärsimykseen liittyvän maailmantuskan ja satunnaisen yleisen syysmurphyilyn seurauksena. Syksy tuli ja pimeys ja se tuntuu luissa ja ytimissä ja oon ollut keskimääräistä enemmän pahalla tuulella ja sekin kuitenkin kytkeytyy siihen, että elämä on hyvää ja niin kiitollinen siitä että saan elää tulvia ja hengittää ja tehdä sitä mitä rakastan ja toivon sitä samaa mahdollisimman monelle muulle joka elää tulvii ja hengittää nyt takaisin sorvin ääreen/äärettömyyteen rakastan niin

Sunday, October 12, 2014

Eläimellinen rituaali

Juurisähkön eläimellistä hartautta eiliseltä keikalta. Rakas Mikael Kosmoksemme oli korjattavana, mutta hänen olemuksensa oli silti vahvasti läsnä rituaalissamme. Olennaista säätövoimaa toi ihmeellinen Jusef Khalevi, jota tullaan näkemään retkillämme vastedeskin.

Wednesday, October 8, 2014

Ihmiskaalien koostumukset vaihtelee niinku säätilat.

Ihmiskaalien koostumukset vaihtelee niinku säätilat. Tai vaipat. Tää yks daami... Kerran ku olin soittamassa, se käveli ohi. Sit pudotti vahingossa kauppakassinsa maahan. Ostokset leviää pitkin maata. Kääntyy muhun, alkaa täydellisessä tilttiraivossa rääkymään, että mä aiheutin sen telepaattisesti, halusin hänelle pahaa, paha silmä, blirgh blörgh. Heitti litran jäätelöpurkilla, ei kyllä osunut, muhun tai vekottimiini.

Toisella kerralla videoi mua, kuten monta kertaa aiemminkin. En soittanut sillä hetkellä, ja muutenkin koko kuvauspuuha tuntu aika oudoksuttavalta mm. tosta em. tilanteesta johtuen. Päätin sit kysyä, että kerääkö musta videoarkistoa jostain erityisestä syystä. Instant-kilahdus, rääkyy kurkku jengalla että MÄENOOSUASAATANAKUVANNUKOSKAANPAITSINYTVÄHÄN. Tää oli joskus ehkä viime talvena.

Nyt sit äsken leppoisasti hymyilleen tippaa mulle kolikkoa, niinku ei mitään ois koskaan ollutkaan. Vaikee kuvitella, etteikö muistais mua aiemmilta kerroilta, kun on mua ahkerasti kuvaillutkin, luultavasti johonkin oman salatyrmänsä limaisiin rituaaleihin.

What.

Yks nainen tuli ja kertoi jättäneensä aiemmin ostamansa Härmälän Mimosa -bändini levyn eilen metroon - siunattuaan sen ensin. Oli halunnut puhdistaa sen, koska musiikissamme on kuulemma kirkkaudestaan huolimatta myös mustaa magiaa ja muita pimeitä voimia. Kertoi, että kaikki syntimme on nyt annettu anteeksi. Jätti myös sähköpostiosoitteensa. Olikohan se treffipyyntö?

Tänään oli tuhottoman kylmä soittaa. Tajusin että mun täytyy liikkua rajummin, antaa koko kropan osallistua rytmin tuottamiseen enemmän ku normaalisti. Ne jotka on nähny mun livemusisoivan tietänee, etten muutenkaan oo erityisen staattinen, mutta näissä lämpötiloissa on viisasta lisätä eläimellisiä kierroksia ihan kunnolla että pakkasörkki tajuaa pysyä loitolla.

Joissain kielissä laulu ja tanssi on kuulemma yks ja sama sana. Niin! Tuumasta toimeen, ja toimiihan se. Vähän ku saunassa soittais, mutta vie kyllä energiaakin ihan eri tavalla. Ja käy vaikeemmaks sen myötä, kun rakko täyttyy.

Soittosession loppua lähestyessäni huomasin, että alko olee sellanen fiilis, että tekis mieli luopua koko perkeleen katusoitosta. Ottaa lopputili. Huomaan että toi veroperseily josta aiemmin kirjotin, tuntuu yllättävänkin paskalta. En haluais keskittyä elämässäni näin paljon raha-asioihin (vaikka en mä nyt ees niin kovin paljon niihin keskity, mutta en haluais tänkään vertaa), haluisin keskittyä luovuuteni aktualisoimiseen. Siihen päälle vielä se, että alkaa tosiaan olla epämiellyttävän kylmä... Voisko joku ruveta mulle mesenaatiks? Tai vaikka tarjota talven ajaks hyväpalkkaista kirjoitus/käännöstyötä jostain kiinnostavasta aiheesta? :)))

Rautalangasta väännettynä, just täl hetkel tuntuu et kaipaisin lomaa katusoitosta ja stressistä. Vituttaa. Toisaalta eilen oli tosi hyvä soittoflow. Ihmiskaalien koostumukset vaihtelee niinku säätilat.

Tuesday, October 7, 2014

Ei oo enää mitään tehtävissä

Yks tunnelimusisoinnin kautta tutuks tullu mahtiukko kulki pitkästä aikaa ohi. Kyselin terveydestä, kun oli aiemmin keväällä puhunut ongelmista. Vastas, että ei oo enää mitään tehtävissä, mutta ei haittaa, suhtautuu uteliaisuudella siihen mitä on tulossa. Kuulemma funtsinut pikkupojasta saakka, mitä oli ennen syntymäänsä. Elämänilo oli yhtä vahvana kuin aina. Toivotin rakkautta ja rohkeutta, hän hyvää elämää.

Toi mieleeni myös Robert Fnord Anton Wilsonin viimeisen blogauksen. Muutama päivä ennen kuolemaansa virkkoi hän: "Various medical authorities swarm in and out of here predicting I have between two days and two months to live. I think they are guessing. I remain cheerful and unimpressed. I look forward without dogmatic optimism but without dread. I love you all and I deeply implore you to keep the lasagna flying. Please pardon my levity, I don't see how to take death seriously. It seems absurd."

Niin se käy.

Monday, October 6, 2014

Verottajan lempeä hammasrivi niskalihasteni äärellä

Välil käy sillee et suhtautuu liian optimistisesti joihinkin juttuihin ja tulee turpaan.

Ku päätin alkaa elää katusoitolla eli alkaa tekee sitä ihan säännöllisenä veronalaisena työnä, kävin juttelee verotoimistossa ja pyysin vääntämään rautalangasta olennaisuudet, koska mulla ei lähtökohtaisesti oo paljonkaan tietoa tai ymmärrystä verotusasioiden suhteen. Mulle laskettiin tuloarvioni mukaan veroprosentti, jonka mukaan ennakontäydennysmaksua kehotettiin maksamaan. Oon, kuten ohjeistettiin, käyttänyt myös netin verolaskuria, joka tarjosi samansuuntaisia veromääriä kuin verotoimistokin.

Fast forward viime perjantai: Verottajalta tulee kirje. Mätkyjä. Mun oiskin pitänyt maksaa viime vuodesta reilusti enemmän kuin olin maksanut. Minua neuvoneet virkailijat (joita oli useita) olivat tehneet jonkinlaisen tulkintavirheen, ja laskeneet katusoittotuloni normaaleiksi palkkatuloiksi. Erona palkkatulon ja työnantajattoman tulon välillä on se, että työnantajan maksamasta palkasta vähennetään etukäteen erilaisia maksuja, joita katusoittajalta ei, kun ei ole työnantajaakaan. Minun olisi pitänyt itse ymmärtää tämä, mutta en tietenkään ymmärtänyt, koska ymmärrykseni asiasta perustui informaatioon, jota olin pyytänyt asiantuntijoilta, minkä olin tehnyt juuri siksi, koska minä en ole missään määrin asiantuntija. Myös mainitsemani verolaskuri on ongelmallinen, koska tänään selvisi, ettei siinä ilmeisesti ole mahdollista laskea oikein työnantajattoman veroprosentteja. (Minulla ei ole toiminimeä, vaan teen katusoittoa yksityishenkilönä - verotoimiston ohjeistuksesta. En tiedä, onko yrittäjien verolaskuri toisenlainen.)

Erityisen huvittavaksi tän kaiken tekee se, että perjantaina, jona kirjeen sain, olin aiemmin iloinnut hyvästä rahaonnestani, kun mm. eräs mukava leidi heitti mulle 50 euroa katusoittaessani.

Ei, verotoimistolla ei kuulemma ole lain edessä minkäänlaista korvaus-/kompensaatiovelvollisuutta tällaisissa tapauksissa (minkä ymmärrän, koska tuolloin käydyistä keskusteluista ei myöskään ole minkäänlaista mustaa valkoisella).

Täytyy sanoa, että ymmärrän taas vähän paremmin verotuksesta valittavia, libertaareja ja muita. Ihan siis senkin kautta, että olin ylipäätään kuvitellut verotuksen olevan pienituloisille kevyempää kuin se oikeasti onkaan. Olin naiivi.

Pakko sanoa myös, että harkituttaa paluu asumistuki & vähän vähemmän katusoittoa = vähän pienemmät tulot -malliin. Kaikki aika ja energia, jonka käytän taisteluun toimeentulo- ja verotuspaskan kanssa on pois muulta hyvältä, jota voisin luoda tähän maailmaan.

Toisaalta tuntuu myös aika tahdonvoimaistuneelta ja sisukkaalta tän myötä, en mä mitenkään lannistunut oo. Mutta pitää nyt funtsailla, oisko tän syytä vaikuttaa jotenkin johonkin.

Avartavaa päivää sullekin.

Friday, October 3, 2014

Tatuoitunut hänen aivoihinsa

Vuosia sitten yks sälli oli kuuntelemassa soittoani steissillä. Raffi katujäbä, tai kuten itse itseään kutsui, kelmi, varmaan suunnilleen ikäiseni, ollut luultavasti ainakin viimeiset kymmenen vuotta jatkuvassa kännissä tai muuten vaan kuoseissa.

Vuosia kului lisää, ja kaveri tuli uudelleen kuuntelemaan ja juttelemaan. (Tästäkin on nyt jo jokunen vuosi.) En siltä istumalta heti muistanut häntä, kun tapaan niin paljon ihmisiä, mutta hän kertoi, että tuona ekana yönä jona hän oli jäänyt kuuntelemaan, häntä oli myöhemmin puukotettu, jonka jälkeen oli mennyt useita viikkoja sairaalassa, ja suuren osan tuosta ajasta soittamani versio Alanis Morrissetten Thank U -biisistä oli soinut hänen päässään. Hän tahtoi kuulla biisin uudelleen.

Viime aikoina oon nähny tyyppiä vähän väliä soittaessani. Aina yhtä heikossa hapessa, mutta aina myös jotenkin auki, herkkänä, fiilistelevänä. Jotenkin se näkyy hänen kasvoistaan.

Tänään hän jäi taas kuuntelemaan. Otti käyntikortin, kerroin että käsintehdyt korttini tuo onnea jos haluu niin. Toivoi Nirvanan Heart-Shaped Boxia ja piti kuunnellessaan korttia sydäntään vasten.

Juteltiin vähän lisää, ja hän sanoi että ääneni ja erityisesti soittamani Thank U on tatuoitunut hänen aivoihinsa. Kerroin että diggaan hänestä kun hän uskaltaa tuntea ja näyttää sen. Itkeä musiikista ja elämästä ja sillee. Se kun ei oo mitenkään itsestäänselvää, ei etenkään raffien jäbien piireissä, joissa on pidettävä kuoria yllä ja esitettävä kovaa ettei tuu jyrätyksi. (No ei se kyllä varmaan oo itsestäänselvää yhtään missään piireissä.)

Kun hän oli lähdössä, kysyin että halataanko. Vähän jännittikin, ei oo kaikista helpointa ehdottaa halaamista semituntemattomalle miehelle. Hän sanoi että mielellään ja vaihdoimme syvän halauksen. Hän sanoi että se aiheutti ihan ihmeellistä aaltoilua, ja niin se teki mussakin, semmosta sattuu kun ihmiset oikeesti kohtaa ilman suojauksia.

Täl viikol on ollu aika kämäsiä soittopäiviä mutta tänään on poikkeuksellisen nanna flow. Ruoka on syöty, meen takas töihin.

Saturday, September 27, 2014

Pieni (?) synttärilahjatoive

Pyöreiden vuosien kunniaksi mulla ois pieni (?) synttärilahjatoive. Itelleni en suoranaisesti tarvii mitään just nyt, mutta jos toteuttaisit tän, niin se ois musta oivallista, ehkä jopa hykerryttävää:

Tee seuraavan kolmen päivän aikana jotain semmosta rajojasi venyttävää ja siistiä, mitä oot pitkään halunnu tehdä, muttet oo uskaltanut. Ihan sama mitä, kunhan se on sulle jotenkin haastavaa, hieman poikkeuksellista, jännää ja innostavaa, ja vie sua semmoseen suuntaan johon haluut kulkea elämässäs. Se voi olla pientä tai suurta tai keskikokoista tai mitä ikinä tilanne sattuu mahdollistamaan, mutta tee jotain joka vaikuttaa suhun hyvin. Silmät auki, elämä tarjoaa saletisti yllättäviä tilaisuuksia.

Juttele tuntemattomalle, pyydä ihastustas treffeille, puhu suoraan tyypille jota oot turhaan mielistelly, ota loparit, käy kylmässä suihkussa, poimi silokki, tuu kaapista, sano ei, mee ulos tyhmissä vaatteissa, ota kantaa, harrasta uudenlaista seksiä, tunnusta, käy aistideprivaatiotankissa, käy lenkillä, julkaise valokuva itestäs rumimmillas, alota runkkauslakko, alota kännykkälakko, alota sokerilakko, alota superfoodlakko, yritä parhaasi mukaan ymmärtää konservatiivista mielipidettä, yritä parhaasi mukaan ymmärtää radikaalia mielipidettä, kävele takaperin, halaa vaikka yleensä kättelet, tai kättele vasemmalla kädellä, jätä väittely kesken koska huomaat ettei se johda mihinkään, varaa matka, kerro äidille, kirjota runo, sano ääneen että vituttaa tai surettaa tai pelottaa, leikkaa hiukset, leikkaa parta, päätä jättää karvat ajamatta, ota riski että mokaat julkisesti, laita tietokone kiinni. Mitä ikinä!

Ja kerro siitä sit tähän. Voit kertoa myös aikomuksistasi, siten voi vahvistaa omaa intentiota ja edesauttaa vision toteutumista.

Kiitos jo etukäteen, ja mitä parhainta tätä hetkeä.

(tämä postaushan on siis alunperin julkaistu Facebookissa, ja vastauksiakin on enemmän siellä: https://www.facebook.com/erisgumma/posts/10152485352853772)

Saturday, September 20, 2014

tajutonta elämänjanoa

eikä kukaan voi koskaan
keskeyttää sitä pulssia
joka taukoamatta kylvää tajutonta elämänjanoa
sinun kasvaviin juuriisi

Friday, September 19, 2014

Kyllähän vanhukset nussivat huumepäissään siinä missä muutkin

Katusoittosessio kauniina syyspäivänä. Tyylikäs rouva rollaattorin kanssa jää kuuntelemaan. Ehdottaa jossain vaiheessa Juicea. Soitan lempparini Pyhän toimituksen, joka ei oo hälle entuudestaan tuttu.

Viime aikoina oon alkanut kertomaan yleisölle soittamiani biisejä koskevaa triviatietoa, jota takaraivoni on täynnä, koska luontaisen tiedonjanoisuuteni ajamana tykkään selvittää soittamani musiikin taustoja. Kerron hiljattain lukemastani Juice-lainauksesta. (Itsesensuuri ja kulttuurilliset ehdollistumat meinaavat estää tämän, koska lainauksessa puhutaan, köh, siveettömyyksistä, ja kyseessä on kuitenkin varttuneempi leidi. Mutta sitten muistan, ettei eläkeikäisiä tarvitse suojella tosielämältä, kun sattuvat olemaan ihan samanlaisia - kaikenlaisia - ihmisiä kuin kaiken muunkin ikäiset. Vanhempia ihmisiä ylisuojelemalla epäinhimillistävän ajatusmallin karistaminen, tai edes tunnistaminen, voi olla yllättävänkin haastavaa. Lapsesta asti on jostain ihmeen suunnalta tuputtunut päähän ajatus/vaikutelma siitä, että eläkeikäiset elävät jossain ihan omassa maailmassaan, ja/tai että nuorempana pitää olla siinä määrin kohtelias ja muodollinen, ettei vahingossakaan hätyytä mitään epämukavuusalueita. Pöh! Ei ihmisyyden laatu ole iästä kiinni. Kaikenikäisten ihmisten kanssa on mahdollista jakaa kaikenlaisia asioita (no joo, lapsille tietenkään kaikki jutut eivät kuulu, t. kaikkiennäkökulmienhuomioonottaja&-ääneensanoja). Mieleeni palasi tilanteessa myös se, kuinka hyvin seniorit olivat edustettuna kun kävin viimeksi sukupuolitautitesteissä. Kyllä, mummoilla ja paapoillakin on seksielämää, vaikken mä sitä henkilökohtaisesti oiskaan todistamassa?!)

Mut niin. Pyhä toimitushan maalaa pakahduttavan kauniita maisemia rakastelusta, ja Juice kertoo biisiä käsittelevässä lainauksessaan näkemyksestään, että rakastelu on osien oikein paikoilleen loksahtaessa hienointa elämässä, ja lisää vielä jotakuinkin, että "nussiminen ei oo missään kirkossa sakramentti, mutta mulla se on".

Tästä rouva intoutuu kertomaan, että aikoinaan soitti johonkin Joonas Hytösen ja Kristiina Komulaisen vetämään radio-ohjelmaan kysyäkseen, onko juontajaparilla kokemusta huumeissa naiskentelusta. Kysyn hänen omista kokemuksestaan, ja hän sanoo, että on sitä nuorempana tullut kokeiltua paneskelua yhden jos toisenkin aineen vaikutuksen alaisena. Kerron, että itellä on kokemusta semmoisesta lähinnä pilvessä ja psykedeeleissä, esim. hapoissa ja sienissä. (Siitä lisää toisella kertaa ;'} Tähän hän tokaisee, että hapoissa rakastelu ei olisi hänellä tullut mieleenkään, mutta pilvessä panettaa senkin edestä.

Mainitsen, että itellä on edellisestä kerrasta laittomien päihteiden parissa kohta kaks vuotta. (Ai miksi? Kuten juttujani seuranneille on varmaan käynyt ilmi, itsellä toteutetut ihmiskokeet kiinnostavat, ja vaikka mulla onkin noista epäilyttävistä molekyyleistä, lähinnä psykedeeleistä, pääosin todella hyviä, niin lyhyellä kuin pitkälläkin aikavälillä elämääni rikastaneita kokemuksia, eikä mulla koskaan ollut kummempaa ongelmaa päihteiden kanssa (paitsi se, että kiinnostavimmat niistä on laittomia), musta on ollut todella antoisaa, kiehtovaa ja tajuntaalaajentavaa tutkailla päihteetöntä elämää. Alkoholiinkaan en siis liiemmin koske, joskus saatan ottaa yhden sulautuakseni yleiseen tunnelmaan. En oo sanonu minkään suhteen "ei koskaan", mutta tässä vaiheessa näin.) Rouva kertoo, että hatsi ja piri maistuvat toisinaan jos niitä sattuu tulemaan vastaan (ja suhtautuu hilpeästi kun kerron, etten ole koskaan kokeillut piriä (eli siis amfetamiinia, jos joku sanastoa tuntematon sattuu lukemaan tätä; se aiemmin mainittu "happo" tarkottaa siis LSD:tä)). Alkoholi häneltä puolestaan on jäänyt kokonaan 15 vuotta sitten. Heroiinia lukuunottamatta suurin osa yleisimmistä huumeksista kuulemma kokeiltu vuosia sitten. Suosittelisi yhden psykedeelitripin ottamista ihmiselle, joka ei ole sellaista koskaan kokenut.

Fiini rouva kertoo myös ajasta, jona maahantoi kilokaupalla hassista ja muitakin huumeita (tämä siis kymmeniä vuosia sitten - kytät, älkää turhaan ottako yhteyttä muhun asian tiimoilta). Oli kuulemma naurettavan helppoa puuhaa aikoinaan.

Ei todellakaan kaikista stereotyyppisin laittomien ainesten parissa puuhasteleva, eh? Muistuttaa tehokkaasti siitä, että koko keskivertohuumeidenkäyttäjän stereotyyppikuva on hatusta vedettyä huttua, jonka keskeisimpänä muovaajana lienee tietämättömyyden aiheuttama pelko: tuntemattoman pinnalle on aina projisoitu mörköjä ja kauhukuvia. Toisena stereotypioiden merkittävänä muovaajana tietysti se, että yleensä ihmiset tunnistavat laittomien päihteiden käyttäjäksi vain sen vähemmistön, jolla homma on lähtenyt räikeimmin lapasesta... (tai ehkä jonkun hipin sientensyönnin voi joku joskus arvata myös pukeutumistyylistä ja värikkäästä olemuksesta :'D mutta sit toisaalta, jotkut tietämistäni kaikista kirjavimmista hipeistä ei oo ikinä koskenu mihinkään laittomuuksiin.) Niin tai näin, tuo yksiulotteinen stereotyyppi on vähitellen murenemassa, koska yhä useampi tuntee huumeita käyttäviä/käyttäneitä, jotka ovat tyypillisesti minkätahansalaisia ihmisiä. Kaikenlaiset ihmiset kaikista yhteiskunta- ja ikäluokista käyttävät erilaisia päihteitä, ja ylipäätään tekevät omissa oloissaan juttuja, joita voisi epätietoisuudessaan kuvitella vain tietyn, tarkkaan rajatun ihmiskategorian harrastavan (niin, jopa harrastavat seksiä!). Niin se käy.

Kovasti oli tuolla tädillä itsevarmaa elämäniloa ja pilkettä silmäkulmassa, ja semmosta vänkää, ronskia anteeksipyytelemättömyyttä. Oiva tyyppi, oli hyvä kohtaaminen. Niin se vaan on, että ihmisistä paljastuu odottamattomia, aika uskomattomiakin puolia kun ei anna oletustensa liikaa rajata, vaan on avoin kohtaamaan aidosti (ja hitto vieköön, tokikaan mitään ikäryhmää syrjimättä/stereotypisoimatta, mä haluan enemmän vähintään kaks kertaa itteäni vanhempia ihmisiä aktiiviseksi osaksi elämääni)!

Maailmankaikkeus nauraa mulle

Enpä suotta hajoile maailmankaikkeuden huumorin- ja ironiantajulle... Just ku oli toi tilanne, että toimistotyöntekijät häiriintyi mun musisoinnista, ni tulee tällanen: tuun ehkäpä tällä hetkellä tokaparhaaks kokemalleni soittospotille, jossa on tosi kaunis akustiikka ja kiva soittotunnelma. No eikö tänne oo ilmestyny hisseihin tasaset piipitykset sokeita varten, samanlaiset ku liikennevaloissa.

Eka kelani oli, että onkohan virallisena tarkotuksena ollu ajaa katusoittajat pois. No mut joo, tää on niit harvoi hyvii paikkoi, joissa soitto ei käsittääkseni jatkuvasti kuulu kenenkään duuniaan paikalla tekevän korviin. Samaten sitten varmaan ainoot, jonka toi piipitys pitkäaikaisemmin tavoittaa, on katusoittajat ja ehkä noi jehovantodistajat, mutta nekin on pidemmän matkan päässä...

"...hän näytti mulle miltä tuntuu kun saa maistaa omaa lääkettään..."

Hiemanko repeilyttää, tää on jotenkin pohjattoman huvittavaa, mega-absurdia ja osuvaa. Tarkottaakohan tää myös, että kaikki mun metelöintisynnit kuitataan vastedes tällä? :DD

Kiitos elämä, tajuttoman hyvästä tyyli- ja tilannetajustasi.

Tuesday, September 16, 2014

Murhan partaalla

Katusoiton karuja puolia: Oon lempparipaikallani soittamassa, nainen tulee juttelemaan. Kertoo kohteliaasti, että on duunissa vastakkaisessa kulmassa olevassa toimistossa, jossa hän kollegoineen on (kirjaimellinen lainaus) murhan partaalla koska joutuu kuulemaan soittoani päivästä toiseen. Ei siis mollannut mua soittajana, vaan mitta vaan oli täynnä koska, niin, paikka on lempparipaikkani joten soitan siinä paljon. Sanoin, että ymmärrän, enkä itekään jaksais kuunnella itteäni koko ajan jos pitäis yrittää keskittyä johonkin muuhun, ja että nää on kysymyksiä joita ammatinvalintani vuoksi funtsin aika paljon. Ja etten tiedä miten suhtautua. En yhäkään tiedä. Nainen sanoi, ettei haluais että tuntuu siltä kun tuntuu. Eikä halua pahoittaa mieltäni. Sanoin, että ei tarvii ottaa siitä huonoa omaatuntoa. Tuntuu sydäntäsärkevältä, sanoin. Mutta minkäs teet, en kuitenkaan oo lopettamassa työtäni, ja tässä vaiheessa heitä luultavasti ottais pannuun vaikka soittaisin vaikka vain yhtenä päivänä viikossa.

Se kans mietityttää, että lukemattomat ihmiset ovat töissä paikoissa, joissa soi joku hittilevy tai pari päivässä, kuukaudesta, vuodesta toiseen, ilman että kiinnittävät asiaan kummempaa huomiota. Mulla on kuitenkin niin laaja repertuaari, etten liiemmin soita samoja biisejä montaa kertaa päivässä (joskus teen poikkeuksen jos ihmiset pyytävät), ja valikoimani vaihtelee päivästä toiseen (siihen kuuluu 200-300 biisiä, jos ajattelee että yks kestää vaikka kolme minsaa, siitä voi laskea kauan menee että oon soittanu kaikki). Liikenteen ja rakennustyömaiden melukin on jatkuvaa, mutta ehkä ne on eri juttu kun niihin suhtaudutaan jotenkin välttämättömämpinä?

Jos ite oisin duunissa toimistossa ja ulkoatulevat äänet häiritsisivät, varmaan ainakin koklaisin sitä, että laittaisin jostain laitteesta soimaan valkoista kohinaa. Jengi kuulemma käyttää semmosta tarjoamaan paremmat uniolosuhteet äänekkäissä paikoissa (aivot tottuu aika pikaisesti kohinaan, joka peittää muun mölyn alleen). Ehkä mullakin silti kiristyis kasetti, emmä tiiä?

Eturistiriitahan tää on - mitä tehdä? Jos soittaisin ilman vahvistinta, ääni häviäis kaupungin taustameluun, joka näkyy välittömästi liksoissa (tän vuoksi monet hyvät soittopaikat aukes mulle vasta kun hankin vahvarin). Jos saisin vähemmän liksaa, pitäis saman elintason eteen soittaa vielä enemmän. Ja sit, mulla on kuitenkin laillinen oikeus käyttää vahvaria (ulkoista akkua käyttävät on kielletty kaupungin järjestyssäännöissä, mutta mulla on ihan paristopeli). Toisaalta en tietenkään halua, että ihmisten uupuminen häiritseväksi kokemiinsa ääniaaltoihin johtaa siihen, että kaikenlaiset vahvarit kielletään - multa, ja kaikilta muiltakin. Se vasta ois nastya.

Sanoin, että voin laittaa vähän volaa pois ja kääntää vahvaria toiseen suuntaan (ja oon jo lähtökohtaisesti yrittäny ottaa äänenvoimakkuutta huomioon, etten turhaan huudattais; en todellakaan harrasta mitään maksimivolyymejä), mutta toisessakin suunnassa on toimistoja ja työpaikkoja. Joku häiriintyy aina - silloinkin kun aikoinaan soittelin täysakustisesti, jopa tosi pehmeissä ja herkissä biiseissä tuli joskus ulinaa ihmisiltä.

Keskustelu pysyi alusta loppuun ymmärtäväisenä, mutta lopputulos oli se, että nainen kertoi keskustelumme sinetöineen muutenkin kypsyneen päätöksen:

Että he muuttavat toimistonsa joihinkin muihin tiloihin.

Oikeesti.

En tiedä, miten olennainen tekijä minä olen tässä, mutta tuntuu yhtä kaikki ristiriitaiselta. Niinku mitä pentelettä sitä oikein tuumis tästä? Ja miten paljon on mielekästä yrittää ottaa muita huomioon, kun tietää että teki mitä vaan kompromisseja, joitain ärsyttää aina (tää tyyppi ei silti vaikuttanu miltään krooniselta herneidennenäänvetelijältä)?

Oon taipuvainen ajattelemaan, että huomattavan sovittelevin taipumuksin varustettuna örkkinä mun haluni löytää diplomaattinen ratkaisu kaikkiin konflikteihin hipoo välillä kohtuuttomia sfäärejä. Mikä on liikaa? Miten arviois?

Kelasin että voisin yrittää ottaa kanssaihmisiäni hitusen enemmän huomioon hankkimalla lauluilleni kompressorin, joka vähän tasaa pois äänekkäimpiä piikkejä (joita ei voi kokonaan välttää vaikka laulaa kovemmat jutut kauempaa mikistä). Ne ei tunnu mitenkään olennaiselta ulosantini kannalta, semmonen ois ihan ok. En usko sen poistavan sitä tosiasiaa, että joitain tää homma rassaa vastedeskin. Kuten ei poista sekään, että pyrin jo nyt malttiin volyymin kanssa, tai se, että soittelen jo nyt eri paikoissa, tai se, että oon jo nyt yrittäny muistaa suuntailla vahvaria eri päivinä eri tavoilla.

Sitä tai tätä, haluun tuoda harmaaseen, kulmikkaaseen, kaupallisen pakottamisen ja suorituskeskeisyyden kyllästämään kaupunkiin elämää ja inspiraatiota (toki myös itsekkäistä syistä - tahdon elättää itseni tällä vastaisuudessakin, koska tää on työ josta nautin suuresti). En halua lähteä kaikkiamiellyttelevän luukkuinnuolennan kierteeseen. En näe, että mun pitäis olla tasapaksu, hajuton, mauton, vaaraton, huomaamaton, sosiaalidemokraattisesti sisäsiisti hötöntöttö. Luova tuli haluaa kulkea mun lävitseni, ja haluan antaa sen tapahtua. Joitain homma ottaa pannuun toden teolla, ja otan sen tosissani. En silti halua antaa sen tukahduttaa itseäni. Ja sit kuitenkin, joka päivä sadat ihmiset ilmaisevat kannatusta sille mitä teen, joko rahallisen, suullisen palautteen tai sit elekielen muodossa. Yhden pökäle on toisen pokaali. Minkäs teet.

Kollektiiviset facebook-aivot, mitä sä kelaat asiasta? Oisko tuoreita kulmia? Suoraviivaista tsemppaustakin saa toki harrastaa. (Jos tuntuu vilpittömästi siltä, niin otan toki vastaan myös sellaset mielipiteet jotka ilmaisee, että ois mukavampaa jos telakoituisin mahdollisimman välittömästi varhaiseläkkeen ihmeelliseen maailmaan.)

Sunday, August 3, 2014

Mulkkua, osa 2

Jatkoa aiempaan, ikävään kohtaamiseeni jonglöörin kanssa (josta tässä: http://inspiraatiokanava.blogspot.fi/2014/07/mulkkua.html)

Kyseinen jonkkaherra käveli ohi kun olin soittamassa. Olin kelannut, että haluisin selvittää viimekertaista ihan kasvotusten jos satutaan törmäämään (en tykkää siitä kun asioita jää hampaankoloihin). Lopetin soiton ja huikkasin, että hei jonkkamies, jutellaan. Hän sanoi heti alkuun, että hänelle jäi viime kohtaamisesta morkkis. Että on tosi pahoillaan, ja lupaa ettei vastaava enää toistu.

Arvostan hemmetisti sitä, että joku uskaltaa ja haluaa myöntää tehneensä virheen. Sanoin sen. Sanoin kans, etten itekään oo mitenkään puhdas pulmunen ja oon itekin välillä toiminu kyseenalaisesti katuesiintymisissäni, ja että meidän kohtaaminen sai mut taas vaihteeks funtsimaan omaakin toimintaani kriittisessä valossa.

Juteltiin jonkun aikaa, jäi puhdistunut fiilis. En jaksa kantaa kaunaa jos ei oo pakko. Tai osaakaan, yleensä. Tuntuu, että jos joku toimii nihkeästi mutta ottaa siitä sittemmin vastuun ja ilmaisee halua toimia vastedes sujuvammin, niin ihan turhaa ois olla antamatta mahista, luottamatta, jos kyse ei oo mistään megavakavasta asiasta. Eri asia sit, jos joku huonoilee kerta toisensa jälkeen.

Juuh. Tänä iltana oli loistokeikka Antti Kosmon kanssa yksillä 50v-juhlilla, covereita kitaran, laulun ja perkussioiden muodossa, vähän kans random-kurkkulaulua. Oli hyvä tuli, ton jannun kanssa on erinomainen, intensiivinen energia.

Lähen justkoht kohti lentokenttää ja Portugalia, Boom Festival odottaa. Nähään taas, seuraa poltettas ja mee sinne mistä löydät selkeyttä.

Friday, August 1, 2014

Tosi vitun sopiva

Mulla oli ihanaton heinäkuu. Tää oli seurausta siitä, että tuntu että viljelen sanaa "ihana" liikaa, joten halusin kokeilla vieroitusta. Tahdoin kans keksiä vaihtoehtoisia ilmaisuja, mikä osoittautu paljon vaikeammaks kuin oisin kuvitellu.

En mä osannut täysin ihanatta tietenkään olla, se luiskahteli suusta vahingossa kerran jos toisenkin. Sysäävänä tekijänä saattoi olla esim. poikkeuksellisen hekumallinen makuelämys, jumalainen neito, orgastisen hyvä musa tai se, että marimboja on olemassa. Monta kertaa kuitenkin myös tulin tietoiseksi siitä, että ihana yrittää pyrkiä kauttani ulos, ja pysäytin mokoman väkisintunkijan ennaltaehkäisevästi.

Ihanan korvaamisen vaikeudesta kertoo se, että paras keksimäni korvaava käsite oli "tosi vitun sopiva". Eli tota, ei ihanaa monimuotoisuudessaan oikein taida voida vaihtaa muuhun. (Prove me wrong!)

No, tänään on elokuu, eli eka päivä ihanalakkoni jälkeen. Ei oo lähteny mitenkään käsistä silti. Mutta hauskana synkronistisena randomtapahtumana, tänään kun olin katusoittamassa, joku ulkomaalainen mies (päättelin tän siitä, että sillä oli tassuissa Finlande-matkaopas) kuunteli pitkään, ja lähtiessään jätti lapun, johon oli kirjoittanut hymynaaman kera "ihanaa".

Siis just tänään. Hitto kun elämä on taas täynnänsä hassuja, osuvia sattumuksia. Hyvää päivää.

Sunday, July 20, 2014

Mulkkua

Eilen katusoittamassa stokkalla. Yhtäkkiä viereen tulee jäbä joka alkaa asettelemaan jonkkauskamojaan ehkä kymmenen metrin päähän musta, ja laittaa soimaan ämyristä musiikkia kovalla volyymillä, sillee että mun ja hänen musiikkinsa sotkeutuvat yhdeksi mössöksi.

Päätän mennä juttelemaan. Heitän moikat ja ilmaisen, että hän on turhan lähellä, ja että katuesiintyjen etikettiin ei kuulu mennä niin lähelle että äänet sotkeentuvat toisiinsa. Hän vastaa, että hän nyt vaan tarvitsee rahaa, on tullut Porista asti, ja kyseessä on Helsingin ainoa varjoisa paikka, joten eipä siksi kiinnosta viheltävän vitun vertaa (ei suora lainaus, mutta jotakuinkin tää oli välittyvä informaatio).

Valaisen häntä siitä, että olen soittanut ympäri Helsinkiä riittävän kauan tietääkseni, että hyviä, varjoisia spotteja on vaikka kuinka, ja että hän joko yrittää tietoisesti valehdella tai sitten on vaan tietämättömyyttään väärässä. Nyt hänen tarinansa muuttuu: Kyse onkin siitä, että kyseessä on kaupungin paras esiintymispaikka ja muualta tulee vain neljännes tämän paikan masseista.

Kiva kyynärpäätaktiikka.

Mainitsen jotain katuesiintyjien keskinäisestä kunnioituksesta, ja kysyn, onko hänen toiveensa, että hänen esiintymistilaansa kunnioitetaan yhtä vähän kuin hän kunnioittaa muiden esiintymistilaa. Vastaa myöntävästi, johon totean, että elät aika ihmeellisessä maailmassa (vaikka niin, eihän tommonen nyt oikeastaan niin ihmeellistä tai yllättävää ole). Palaan soittovermeideni äärelle.

Harkitsen vaihtoehtoja. Ei tunnu että jaksaisi juuri nyt taistella tuulimyllyjä vastaan, joten haihdun muualle juuri paikalle saapuneen katusoittajakamuni kanssa.

Tyyppi oli taitava, ja olisi takuuvarmasti onnistunut showssaan muuallakin. Niin toki olisin minäkin, mutta minä olin jo paikalla esiintymässä, eikä tuo vaivautunut edes tulemaan neuvottelemaan, kysymään koska olen lopettamassa, mitään.

Funtsin eturistiriitoja. Ei voi aina kelata objektiivisesti, kaikkia kunnioittaen, olla loukkaamatta ketään. Joutuu tekemään arvovalintoja, joskus laittamaan oman etunsa jonkun toisen etujen edelle. Kaikki vetävät jollain tavalla kotiinpäin. Mietin itteäni ja taipumustani soittaa tosi pitkiä sessioita, ja niitä ihmisiä jotka on duunissa soittopaikkojeni tuntumassa ja saattaa kuulla mua vaikka kuus tuntia putkeen. Voin kuvitella, että siinä kiristyy kasetti yhdellä jos toisellakin, vaikka muuten diggaiskin.

Niin, mikä mä olen sanomaan? Objektiivisesti katsoen munkin valinnoissa on vaikka kuinka paljon kyseenalaista, ja hänellä toisaalta on syynsä omiinsa.

Subjektiivisesti katsoen hänen toimintansa ja koko asenteensa oli täysin mulkkua.

Mulkkua.

Sattuuko peräti olemaan jollekin tuttu tyyppi? Showssa mm. yhtäaikaista keilajonkkausta ja pallon pompottelua päällä, ja tulijuttui.

Tuleeks jotain tuumia? Hyviä toimintaehdotuksia, mikäli vastaava toistuu saman tyypin kanssa? Kiinnostaiskohan poliiseja tommonen, kyse on kuitenkin aika suoranaisesta häirinnästä? Ei hotsita antaa ihmisten kävellä ylitse. (Kiitti, ei mitään lapsellisia "vedä turpaan"-ehdotuksia. En diggaa väkivallasta, ja mähän tossa muutenkin oisin ottanut dunkkuun, kaverilla oli sen verran pattia. Ja röyhkeyttä.)

edit: selvishän tuo tyypin henkilöllisyyskin.
edit2: päätin linkata tämän tekstin myös aiheena olevalle henkilölle itselleen.

(tilanne purkautui lopulta mukavasti: http://inspiraatiokanava.blogspot.fi/2014/08/mulkkua-osa-2.html)

Tuesday, June 17, 2014

Kujallaoleva urpo

Viime lauantaina kun olin katusoittamassa, aiemminkin häiriköinyt kuosinen somali huitas mua naamaan sillä seurauksella, että hampaani repi huultani, ja huuli on nyt haavainen ja turvonnut eikä tee mieli laulaa tai pussailla.

Se teki sen siksi, etten tällä viikolla menis katusoittamaan tonne rännän keskelle vaan jäisin himaan miksaamaan Härmälän Mimosa -levyä. Hyvin toimii.

Vaikka olenkin sinänsä oikein tyytyväinen siitä, että fokusoidun vihdoin kunnolla tuotantopuuhiini, Mohammed (tai mikä nyt sitten onkin oikea kirjoitusasu, en tiiä kun kuulin poliisilta nimen vain suullisesti) pääsi viettämään loppuiltaansa putkassa. Rapsuahan tosta tietenkin vain tulee, eli väkivaltainen ja tuskin kovinkaan kaksisilla elämän lahjoilla siunattu raukkaparka jatkanee samanlaisia touhuja vastaisuudessakin (poliisi mainitsi, että ihan tuttu tyyppi virkavallalle), mutta such is life.

Arvostaisin, jos Suomen lainsäädännössä tarjottais uhreille mahdollisuus viettää aikaa rikoksentekijän seurassa. Tämä saattaisi edesauttaa tekijöiden ymmärrystä siitä, että teoilla on seurauksia, ja että kohteet ovat oikeita ihmisiä (ja toki myös toisin päin). Kohtaisin tyypin mielelläni ajan kanssa, valvotusti, ilman väkivallan uhkaa. (Joo, on mussa myös puoli joka mielellään vetäis kyseistä vajokkia kunnolla dunkkuun, mutta ei siitä ois liiemmin hyötyä, enkä todellakaan haluis ryhtyä semmoseen jos itsepuolustus ei sitä oikeasti vaatis, ja siksi otin tossakin tilanteessa iisisti.)

Vituttaa tollaset idiootit, mutta samanaikaisesti tiedän, että siinä missä oma elämäni on herkkua, heidän elämänsä todennäköisesti on lähinnä kurjaa ja ankeaa paskaa, joka on tietysti aika suuri sääli. Tollekin tyypille toivoisin onnellisuutta, koska sit sen ei ehkä tarttis olla kujallaoleva urpo ja se vois luoda tähän maailmaan jotain positiivista.

Visionarreilua


Oon tässä raapustellu käyntikortteja katusoittaessa jaettavaksi. Mukavata puuhaa.
 

Saturday, June 14, 2014

Kiitollisuusharjoitus

Oon tässä spontaanin idean seurauksena puuhannu parin eri ystävän kanssa semmosta, että luetellaan vuorotellen asioita, joista ollaan kiitollisia. Tekee todella todella gutaa kun muistaa ylläpitää ja luoda kiitollisuutta hyvästä elämässä.

(Niin, kiitollisuus on tosiaankin asia jota voi aktiivisesti luoda! Ja kun sitä laittaa ilmoille, sitä tuntuu syntyvän lisää.)

Kokeilkaa. Raportoikaa seurauksista. Ja jos tuntuu liian kyyniseltä tällaselle niin sitten erityisesti kannattaa.

Tyhjän päällä suorassa lähetyksessä

Oltiin freestyleräppäämässä Bassoradiolla. Taiunta & Kosovon vanha paska, Ghetto Tyylit @ Bassoradio. Alussa ja lopussa kans Iweren ja Ameeban dj-setit.


Sunday, May 25, 2014

Ristiriitainen kohtaaminen metsäbileissä

Matkalla nukkumaan. Linnut laulavat. Olin metsäbileissä soittamassa ambientia&downtempoa. Omalta osaltani oivalliset juhlat, kiitos.

Bileiden loppupuolella, aamun jo valjettua, kestien sisäänkäynnin (siinä määrin kuin metsäbileissä voi puhua sisäänkäynnistä) tuntumassa käveli vastaan mies polkupyörän ja kiikareiden kanssa. Moikkasin miestä, ja hän sanoi, että olemme pilanneet lintujen pesimäalueen, jonka tuntumassa tapahtuma oli. Vastasin, että tohon on paha sanoa paljonkaan, mutta kuulen mitä sanot. Hän sanoi toivovansa, ettei kauhean moni lintu ole jättänyt melun vuoksi pesäänsä. Oli vihainen (ei kuitenkaan aggressiivinen), ja se tuntui ymmärrettävältä. Voin hyvin kuvitella lintuja rakastavan vitutuksen, joka seuraa kun vakibongailupaikka on yhtäkkiä täynnä kirjaviin väreihin pukeutuneita, lojuvia ja reivaavia apinoita. Mies ilmaisi tyrmistystä siitä, ettei luonto kiinnosta. Ilmaisin erimielisyyttä siitä, etteikö kiinnostaisi. Hän koki, että jos luonto todella kiinnostaisi, olisimme metsässä bilettämisen sijaan kuuntelemassa satakielten laulua.

Totesin miehelle, että todella suuri osa ihmissivilisaation toiminnasta on mielestäni kyseenalaista muiden elämänmuotojen ja elinympäristöjen hyvinvoinnin näkökulmasta. Jos ajattelee ensisijaisesti lintujen parasta (joka on mielestäni kelpo arvo), bileitä metsässä ei luultavasti pidä siedettävänä toimintana. Itse koen tanssimisen, musiikin ja bileet muutenkin, sosiaalisena tapahtumana, varsin arvokkaina asioina, ja pidän metsästä bilepaikkana huomattavasti enemmän kuin ahtaita kopperoita. Se, että itse osallistuin bileisiin ja tuen kyseistä toimintaa kertonee siitä, että minulle meidän apinoiden biletys on keskeisempi arvo kuin paikallisten eläinlajien hyvinvointi siinä määrin, kuin se on bileiden osalta uhattuna (minulla ei ole tarkempaa tietoa siitä, minkälaista haittaa touhusta voi olla).

Kuulostaa tylyltä, ja myös on sitä.

Tämä kappale ei enää suoraan ollut osa keskusteluamme: Äärimmäisen suuri osa teollisen sivilisaation aktiviteeteista kytkeytyy jossain vaiheessa aktualisoitumistaan samanlaiseen, yleensä vain huomattavan paljon pahempaan, ympäristöraiskaukseen. Tämä ei toki sinänsä vähennä metsäkemuihin liittyviä ongelmia, mutta saattaa tarjota jonkinlaista perspektiiviä. Bileiden asettamisen etusijalle lintuihin nähden voi nähdä typeränä, välinpitämättömänä, itsekkäänä. Mutta ylipäätään, merkittävä osa aktiviteeteistamme ja projekteistamme on ympäristönäkökulmasta itsetuhoista, ääliömäistä, kylmäsydämistä ja muutenkin perseestä.

Keskustelumme ei johtanut helpottavaan yhteisymmärrykseen tai avartaviin loppukommentteihin. Keskustelumme päättyi, olettaakseni molemminpuolisesti, apeuteen, yleiseen epämukavuuteen ja ristiriitaisuuteen.

Wednesday, May 21, 2014

Lämpöä ja inhimillisyyttä

Aaahhhh hitto ihmiset..! Oon bussissa matkalla terapiaan, viereen istuu lapsensa kera mies joka vilkuilee kohti. Hetken päästä tokaisee vaan fiilistelevänsä, että joku käyttää vielä luuria jossa on erillinen qwerty-näppis. Oli ollu Nokialla duunissa suunnittelemassa jotain Linux-kamaa, mutta jäänyt sittemmin sairaseläkkeelle ms-taudin vuoksi. Inhottava sairaus, mutta vastapainona enemmän aikaa lapselle ja ylipäätään sosiaaliselle elämälle ja muulle olemiselle.

Tästä kehkeytyi lämmin keskustelu. Juteltiin elämän prioriteeteista, Amigasta ja lääketieteen halukkuudesta tutkia hoitoja, jotka seuraavat kantajaansa mieluiten loppuiän, ja joilla siten voi lypsää loputtomasti rahaa lääketeollisuudelle.

Mielenkiintoinen detalji oli, ettei mies kertaakaan keskustelun aikana kattonu mua silmiin. Mulle se on tosi luontasta ja katoin kyllä sitä. Ei vaikuttanu häiritsevän. Välitty jotenki erilaista (ei parempaa tai huonompaa; erilaista) lämpöä ja inhimillisyyttä ku katsekontaktillisessa keskustelussa. Tuli mieleen, että ois ihana keskustella välillä syvällisiä ihmisten kanssa sillee, että molemmilla ois silmät kiinni.

Terapian alottaminen on muuten ollu tosi hyvä ratkaisu, suosittelen itse kullekin. Mulla ei ollu mitään kauhean pakottavasti akuutteja mörköjä motivoimassa siihen ryhtymistä (joskus aiemmin ois ollu mutta ne meni menojaan muilla tavoin), mutta kuitenkin paljon juttuja joihin tuntuu hyvältä työstää selkeyttä. Motivaattoreina myös mm. halu oppia enemmän myötätuntoa, anteeksiantoa, omien rajojen pitämistä tarpeen tullen, kommunikaatiokykyä, kuuntelua, epäolennaisuuksista irrottamista ja henkilökohtaisesti ottamattomuutta. Toki myös halu työstää esiin lyhyen ihmisikäni aikana sisään kasautunutta geneeristä mönjää, tarpeetonta painolastia ja sisäisiä riivaajia... (pedanttina kaverina tekee mieli yrittää keksiä kaikki mahdolliset syyt listaukseeni. let it be, spede)

Tänpäiväsen session jälkeen hoksasin erityisbonuksena, miten opettavaista just omalle kuuntelukyvylle on olla tekemisissä tyyppien kanssa, jotka on oikeasti hyviä kuuntelemaan ja kuulemaan. Pahoitteluni kaikille teille, jotka avaudutte mulle sisäisistä taistoistanne ja joille vastaan liiassa määrin yrittämällä tarjota älyllisiä ratkaisuehdotuksia ongelmiinne. (Ei niin, että sellaiset ratkaisut ois aina mitenkään huonoja, mutta kyllähän niitä vähän turhan automaattisesti tulee tarjottua, se kun on helpompaa kuin vain olla läsnä ja kuulla, joka monesti on ainoo juttu mitä tarvitaan... (no emmä nyt tosissani kyl pyytele anteeks sitä että oon yrittäny parhaani kykyjeni mukaan.))

Semmosta. Elämä, kiitos kaikesta mädästä ja kukoistuksesta <3

Tuesday, May 13, 2014

Pekoninpurijan ajatuksia ruoantuotannon pimeistä puolista

On enemmän kuin oikein, että eläimiin liittyvän ruoantuotannon pimeitä puolia tuodaan kaunistelematta esiin. Totuuden ei tarvitse tuntua kivalta.

Omia ruokailutaipumuksiani olen kuvaillut ilmaisulla "vegesti orientoitunut kaikensyöjä". Painotan ruokavaliossani lihattomia tuotteita, mutta syön ajoittain mitä vain. Suosin kyllä mahdollisuuksien (ja laiskuuteni ja välinpitämättömyyteni) puitteissa lähituotteita, luomua ja muuten mahdollisimman kestävästi ja eettisesti tuotettuja eläintuotteita, mutta yhtä kaikki, olen kulutusvalinnoiltani jossain määrin tekopyhä, itsekäs paskiainen, ja valintojani voi aivan oikeutetusti kritisoida. Syön varmaankin kestävämmin kuin keskivertosuomalainen, mutta se ei ole mikään syy pestä käsiään vastuusta. En ajattele, että "pitäisi" olla valinnoiltaan pyhimyksellinen, mutta jos siihen vain on kapasiteettia, on toimintamallejaan mielestäni syytä arvioida kriittisesti. Tietenkään en myöskään tarkoita sanoa, että maailman taakkaa tulisi ottaa harteilleen enemmän kuin on kapasiteettia kantaa - kyllä elämässä sietää olla tilaa myös ilolle ja huolettomuudelle.

Niin tai näin, arvostan suuresti Oikeutta eläimille -järjestöä ja vastaavia ryhmiä, jotka haluavat avata ihmisten silmät ruoantuotannon realiteetteihin. Kiitos heille. Arvostan myös pyrkimystä kokeilla erilaisia keinoja ihmismielten tavoittamiseen, koska kaikki aktivismin muodot eivät ole yhtä tehokkaita. Henkilökohtaisen keskustelun ja argumentaation tasolla harjoitettu tuomitseminen, hyökkäävyys ja pakottaminen eivät yleensä futaa, mutta yksinkertaisilla, suorasukaisilla kuvilla on voimakas vaikutus, ja pidän niitä hyvänä keinona tuoda asiaa yleiseen tietoisuuteen.

Denialistit toki vetoavat siihen, että kuvat ovat vain poikkeustapauksia eivätkä anna tasapainoista, reilua kuvaa kokonaisuudesta. Totuus kuitenkin nyt vaan taitaa olla, että sydämetöntä kohtelua tapahtuu paljon, ja ylipäätään suhteemme muihin eläviin olentoihin (koskee myös muita ihmisiä) on kollektiivisesti epäterveellä pohjalla - paljolti siksi, että olemme luoneet koneiston, joka etäännyttää meidät elämän peruspalikoista (joista ruoantuotanto on yksi merkittävimmistä). Lisäksi on fakta, että jo elinympäristömme säilyttämiseksi elinkelpoisena lihansyöntiä on vähennettävä huomattavasti. Nyt.

Ylipäätään uskon, että mikä tahansa sivilisaatio jonka tavoitteena on pitkän aikavälin selviytyminen (tai peräti, niin, hyvinvointi!), tarvitsee kunnioitukseen, kohtuullisuuteen ja pitkänäköisyyteen kannustavan suhteen elinympäristöönsä ja elämään ylipäätään. Ympäristön arvostaminen ja vaaliminen ei ole mikään parsanpurijoiden kiva leikki, se on välttämättömyys jonka sivuuttaminen johtaa siihen, että kylmä luonto vetää apinaa pataan. Luonto asettaa selvät rajat, ja jos ihminen ei ymmärrä noita rajoja, rajat silpovat ihmisen. Eläinten kohtelu kytkeytyy laajempiin kokonaisuuksiin, ajatus- ja toimintamaailmaan, joka määrittää ihmisen suhdetta ympäristöönsä ylipäätään.

Lihan tulisi olla huomattavasti nykyistä kalliimpaa. Sen tulisi olla jo asenteidemme tasolla luksustuote, ei jokapäiväistä leipäämme.

"Mutta eikö maailmassa muka ole tärkeämpiä ongelmia ja uhkia ratkottavaksi? Entä vanhukset ja nälkäiset lapset ja sulavat jäätiköt ja liikakansoitus ja Skynet??" Kömpelöä ajattelua. On aika selvää että ihmiset priorisoivat aina valintojaan subjektiiviselta pohjalta. Jokaikiseen taisteluun ei voi lähteä, ja järkipohjalta voi halutessaan perustella vaikka senkin, että omat pennut on syytä jättää nälkiintymään koska monelle muulle ei riitä ruokaa ollenkaan. Yleensä mussutus siitä, että joku aktivisti päättää puuttua tiettyyn epäkohtaan toisen sijaan kuulostaa lähinnä kognitiivisen dissonanssin nostattamilta psykologisilta defensseiltä, joiden tarkoituksena on tehokkaasti ja huomaamattomasti ilmaveivata kantajansa pois omatuntoa kirpaisevan asian ajattelun ääreltä.

Pekoni on yksi suurimmista tietämistäni herkuista ja rakastan savulohta, mutta oikeasti, sitä vitun lihaa ei tarvitse syödä joka päivä tai edes joka viikko (pahasti allergiset ja muut erityistapaukset ovat asia erikseen). Vaikka se onkin hyvää ja siihen on tottunut. Perkele.

En halua tässä erityisesti osoitella sormella muita yksilöitä kuin itseäni, mutta kollektiivisemmalla tasolla tahdon sanoa, että toimintamme on monessa mielessä vastuutonta, lyhytnäköistä, kylmäsydämistä, itsetuhoista ja muuten vaan perseestä. Meissä on myös paljon potentiaalia skarppaukseen, väärässäolemisen myöntämiseen, laajenevaan empatiaan, jalostumiseen ja viisauteen - niin ajatuksen kuin toiminnankin tasolla. Monesti tuo potentiaali vaan vaatii aika rajuja tapahtumia konkretisoituakseen.