Tuesday, November 29, 2011

Mul meni Henry vähän rikki

Viime viikko oli aikamoisen kiivasta rallia. Erityisen mieleenpainuva käännekohta oli se kun putosin vähän holtittomasti kiipeilyseinältä (tapahtumapaikkana Pasilan Cave, terveisii vaan) ja totesin frendille että tulinpa alas aika tiukasta kulmasta ja että tuntu jotta vähän kovempi lattia tai rujompi laskeutumiskulma, ni ois menny joku raaja jengalle. No, pari minuuttia myöhemmin tipuin vähän rujommassa kulmassa hieman hallitsemattomammalla tyyli(ttömyyde?)llä, mikä ei ollu kivaa, ja jonka myötä mulle rakas oikea kätöseni otti kyynärpään kohdalta 90 astetta kulman – väärään suuntaan. Tosi väärään. Ei vaatinu edes sitä kovempaa lattiaa (jommoisen puute tosin varmaankin esti laajemman tuhon kylvännän).

Äimistyttävää.

Vaistonvaraisesti sitä yritti kiskasta rimpulaa suoraksi. Oho, sehän loksahti paikoilleen. Eiku fnord, ei loksahtanutkaan, nyt se sojottaa taas tonne!

näytti aika paljon tolta, paitsi et tost ei näy miten inhasti se roikku,
eikä paljastu miltä tuntuu kun se hajoava käsi kiinni mun itsessäni.
Seurasi kauhua, syvää hengittelyä, pelonsekaista naureskelua ja oivallus siitä, että olin ihan ite herutellu tämmöstä tapahtuvaksi uhkarohkeudellani ja vähän heikosti hallitulla liialla innolla. Jääpussit teki nannaa. Ystävä rakas totes et hyvin sä kyl hoidat tän tilanteen. Hämmästys. Hämmästys. Asteikol yhest kymppiin, kuin paljon sattuu? Öö, sanotaan ny vaikka et kuus. Ei viel itketä. Miltähän tuntuu itkee kivust emmä muista öö entä miltäköhän tuntuis jos noi tyypit jotka parhaillaan nnostaa mua alas komprois ja tippusin tän yli puolen metrin pudotuksen suoraan tän käden päälle huh selvisin huh kaikki menee---

Ambulanssissa (en ollukaan hetkeen ehtiny tuijotella semmosen söpöjä kattopaneeleita) mietin et tässä sitä ollaan, ei voi ku antaa asioiden tapahtua, romuks meni ja tää ja tuleva on nyt vaan kannettava. Hetimiten kävi aika ilmeiseks mimmonen läksy ja itsenheijastelullinen mahis tässä on tarjolla. Yrjötti ja nauratti ja tuntu siunatulta&jomottavalta&kiitolliselta ettei ehkä tullu mitään pitkäaikaisia vaurioita. Kiitollisuutta, joo. Yllättävänkin paljon kiitollisuutta. Ja uteliaisuutta. Ja hidasta voihkintaa ja yninää.

Bulanssisedät ei jostain syystä saanu muhun lääkitystä tiputettua, vaikka suonet pullotti ihan nätisti. Sairaalaan rekisteröityessämme totesivat kuitenkin vastaanottovirkailijalle annosteellensa 15 grammaa empatiaa. Allekirjotan. Piipa-autossa oli turvallista ja viihdykästä lepuuttaa, eikä tiekään ollu liian töyssynen. Huimas kyl.

Sairaalapedillä oli hauska höpistä sairaalatyöntekijöiden kanssa niitä näitä. Mulla on kuulemma hyvä asenne, paitsi että vähän huolestuttavaa että kyseliäänä poikana aprikoin jo, koskakohan pääsen takas seiniä ryömiskelemään. Olin myös vähän kärsimätön, koska olin sopinu kamujen kanssa viikonloppumatkasta. Ja koska oisin halunnu esittää loputtomasti kysymyksiä kelle tahansa kuuntelevalle.

Mua pyydettiin taas arvostelemaan kivullisia ominaisuuksiani. Sattuu vähemmän ku viimeks. Hoitaja tuumas et mul on aika korkee kipukynnys. Emmä tiiä. Ei se vaa ollu niin älytöntä kipua. Vrt. kolme kertaa murtunu solisluuni tai paha hammassärky. No, emmä silti tätä joka päivä ottais. Jotain troppejakin muhun puskettiin.

Fiilistelin, että vaatii varmaan lekurilta aika paljon pokkaa lekurilta repästä potilaan vänkyrällä oleva uloke paikoilleen ilman mitään ylimääräsiä työkaluja. Ootin et se ois saattanu olla huomattavanki kiduttava operaatio, mut lopulta se tuntu ennemminki tosi mielenkiintoselta, erikoislaatuisen kiehtoval taval hämärältä keholliselta elämykseltä. Lääkityskin varmaan tosin oli ihan kohallaan tossa vaiheessa.  Ja sit se oli ohi, ja aika suuri määrä jomottavaa, arkaa ja jähmeää haihtu Herra Ortopedin taidokkaan kiskaisun mukana.

Sit sairaalaan kaahas kolmipäinen lauma (kiitti vaan jäbät), ja kyllähän sitä nauratti tila ja tilanne, ja välttämättömältä tuntu myös alleviivailla tapahtumaketjun siunauksellisuutta. Tokat röntgenit otettu, ennuste oli hyvä, käsi kantositeessä ja luottamus elämän omituisuuteen korkeella. Suunnattiin puskuri kohti Kuopiota, jonne suuntautuvalla automatkalla tajusin omakohtaisen kokemuksen kautta, miksi opiaattipäät aina nuokkuvat. Sairaalasta saamani lääkityksen aiheuttama jälkipöhnä (no ok, oli haaverillanikin varmasti jotain vaikutusta) aiheutti äärettömän ankean, maailman epämotivoituneimman tilan, jossa pelkkä silmien avoinna pitäminen tuntui suurenmoiselta sankariteolta, ja välillä oli pakko riippua minuutti tai pari pää jalkojen välissä jotta ulostulostaan innostuneet vatsanvallat tyyntyisivät ja välttyisin haisevalta sappihelvetiltä. Huumori auttoi paljon, perillekin lopulta päästiin, tosin vasta huomenna.

Seuranneina päivinä on tullu tutkailtua ihteä ja omia puuhia lempeän kriittisessä valossa, mietiskellen miten voisin vastedes toimia etevämmin. Polte takas seinien äärelle on kova.

Onnekkaasta onnettomuudestani on nyt nelisen vuorokautta. Välillä jomottaa kovasti, ja tuntuu ouolta tehä kaikki yhellä kädellä. Turvotus saa mut näyttää tosi naurettavan, öö, no kato tota kuvaa. Mut kyl tämmönen väkisinkin lisää mielenkiintoani elämään – vaikken voikaan väittää että siitä ois aiemminkaan ollu pahemmin vajausta. Kirjotin muuten just vähän kielelläni, kun vasen käsi oli vasemmalla altilla ja piti yltää numeronäppylöille näppiksen oikees reunas. Enkä meinaa malttaa sallia kantositeessä lojuvan käteni levätä ku tekis mieli rämpyttää näppistä molemmin kourin, ripeästi ja ajatuksen tahdissa.



Vaik tää kaikki oliki tosi selvästi oma syy, ni "miten voit olla noin huolimaton pässi"-tyyppisen itsesyyttelyn sijaan oon kohdistellu itseeni enemmänki myötätuntosta naureskelua, että no just tämmönen räveltäjä mä välillä oon. Tapahtuman muistelu on nostatellu melkoisia väristyksiä, ja kun surffailin youtubesta videoita hakusanalla "elbow dislocation" niin tuli kyl pariinkin otteeseen tippa linssiin, mut sehän on kans lähinnä pelkkää plussaa.

Tuntuu vaan niin uskomattoman hyvältä mennä lihasvoiman ja -kontrollin äärilaidoille. Ja ylittää se. Ku on liian kiire kehittyä ja mennä eteenpäin (havaitsen kans kiireettä oppia kiireettömämmäks), ni seuraukset on helposti tällasia. Kurinpalautus. Kovalla kädellä. Kyl tämmösen myötä tajuu arvioida vauhtiaan ja tutkailla menoaan vähän uusista kulmista. Yhtäkkii tosi hidas boulderointi kuulostaa tosi paljon aiempaa tenhoavammalta. Rennompi. Keskittyneempi.

Et, ennen kaikkee tää on ollu hemmetin opettavainen, kasvattava ja inspiroiva kokemus. Ja, no, on se vielä sanottava, kivulias.

Tai siis hei, kyl mä suosittelen lämpimästi yllättävän loukkaantumisen aiheuttamaa oksettavaa kipua, ällistystä ja osittaista liikuntakyvyttömyyttä. Ihan uus maailma voi aueta.

1 comment:

Ulpu said...

Käsittämätöntä, Henry! Käsittääkseni käsittelemme hyvinkin samoja käsitteitä juuri nyt. :)

Oma rakas oikea kyynärpääni alkaa olla siinä kunnossa että voin kirjotella jo kahdella kädellä ja jopa tiskaaminen alkaa luonnistua hissuksiin, vaikka liikeradat onkin vielä aika töpöt. En enää pidä kantosidettä, mutta sairaslomailen pari viikkoa vielä (yhden päivän työviikoistani).

En tiedä kuulitko, että kaaduin fillarilla reilu kuukausi sitten.

Se kävi yllättäen, fillari hajosi mutkassa alta enkä ehtinyt ajatella miten kaaduin. Ilmeisesti otin käsillä vastaan ja oikea tassu vääntyi samaan tapaan kuin sun, ehkä, paitsi että palautui oikeaan asentoon heti itsestään, kahdesta kohtaa murtuneena, luukalvot ranteesta repeytyneinä.

Mullakin oli mielenkiintoista (ja pitkäveteistäkin) Haartmanin ja Töölön sairaaloissa. Tuntikausia keskusteluja, odottelua, telkkariohjelmia, erilaisia kuvauksia, lehtiä, kipua ja turvotusta.. Murtuma on kuulemma harvinainen. Enkä mennyt lanssilla vaan bussilla. Kipulääkkeitä mullekin tarjottiin mutta en montaa huolinut, ekoina päivinä pari vaan.

No miten sä pärjäät?

Mäkin oon ollut kiitollinen paljon. Erityisesti Yakusta, jota ilman en olisi saanut pukeuduttua, laitettua ruokaa, päässyt ovesta ulos jne ekojen viikkojen aikana.

Onhan sulla joku joka avaa ja sulkee tölkit ja ovet ja vetoketjut?

Sitten kun pääsin kantositeineni ulos, oli myös mielenkiintoista huomata kuinka kaupungilla vieraatkin ihmiset oli äärimmäisen ystävällisiä ja empaattisia. Apua oli erittäin helppo saada, pyytämättäkin. Se tuntui lämpimältä, mutta mietin miks pitää olla rikki saadakseen moista ihanaa välittämistä osakseen. Haluan entistä kiihkeämmin olla kiva niillekin, joilla on onni olla terveenä.

Olis niin paljon sanottavaa että varmaan ei saa lähettää niin pitkiä kommentteja. Mutta tsemppaan ainakin että on jännää seurata paranemista, niitä juttuja joita ei voikaan tehdä, ja pian voikin taas. Mä voin esim. taas laittaa tukan kiinni mutta en voi vielä leikata leipää..

Olin ajatellu että jos ei voi tehdä käsillä juttuja, voisi vaikka laulaa, vaikka sun kaa, mutta sitten iski flunssa ja vei äänenki.. On silti onneksi silmät ja jalat jotka toimii ja korvat ja aivot.. Meillä on paljon.

Kauanko oot sairaslomalla? Luudutko säkin vai saattoiko sun luut säästyä ehjinä..??

Yllättävän hyvin pärjää yhdelläkin (ja "väärällä") kädellä, ja onneksi sen toisenkin saa sit takaisin, me kai joululahjaksi jo vähän.

Kätellään ku tavataan.. :)