Tuesday, November 29, 2011

Mul meni Henry vähän rikki

Viime viikko oli aikamoisen kiivasta rallia. Erityisen mieleenpainuva käännekohta oli se kun putosin vähän holtittomasti kiipeilyseinältä (tapahtumapaikkana Pasilan Cave, terveisii vaan) ja totesin frendille että tulinpa alas aika tiukasta kulmasta ja että tuntu jotta vähän kovempi lattia tai rujompi laskeutumiskulma, ni ois menny joku raaja jengalle. No, pari minuuttia myöhemmin tipuin vähän rujommassa kulmassa hieman hallitsemattomammalla tyyli(ttömyyde?)llä, mikä ei ollu kivaa, ja jonka myötä mulle rakas oikea kätöseni otti kyynärpään kohdalta 90 astetta kulman – väärään suuntaan. Tosi väärään. Ei vaatinu edes sitä kovempaa lattiaa (jommoisen puute tosin varmaankin esti laajemman tuhon kylvännän).

Äimistyttävää.

Vaistonvaraisesti sitä yritti kiskasta rimpulaa suoraksi. Oho, sehän loksahti paikoilleen. Eiku fnord, ei loksahtanutkaan, nyt se sojottaa taas tonne!

näytti aika paljon tolta, paitsi et tost ei näy miten inhasti se roikku,
eikä paljastu miltä tuntuu kun se hajoava käsi kiinni mun itsessäni.
Seurasi kauhua, syvää hengittelyä, pelonsekaista naureskelua ja oivallus siitä, että olin ihan ite herutellu tämmöstä tapahtuvaksi uhkarohkeudellani ja vähän heikosti hallitulla liialla innolla. Jääpussit teki nannaa. Ystävä rakas totes et hyvin sä kyl hoidat tän tilanteen. Hämmästys. Hämmästys. Asteikol yhest kymppiin, kuin paljon sattuu? Öö, sanotaan ny vaikka et kuus. Ei viel itketä. Miltähän tuntuu itkee kivust emmä muista öö entä miltäköhän tuntuis jos noi tyypit jotka parhaillaan nnostaa mua alas komprois ja tippusin tän yli puolen metrin pudotuksen suoraan tän käden päälle huh selvisin huh kaikki menee---

Ambulanssissa (en ollukaan hetkeen ehtiny tuijotella semmosen söpöjä kattopaneeleita) mietin et tässä sitä ollaan, ei voi ku antaa asioiden tapahtua, romuks meni ja tää ja tuleva on nyt vaan kannettava. Hetimiten kävi aika ilmeiseks mimmonen läksy ja itsenheijastelullinen mahis tässä on tarjolla. Yrjötti ja nauratti ja tuntu siunatulta&jomottavalta&kiitolliselta ettei ehkä tullu mitään pitkäaikaisia vaurioita. Kiitollisuutta, joo. Yllättävänkin paljon kiitollisuutta. Ja uteliaisuutta. Ja hidasta voihkintaa ja yninää.

Bulanssisedät ei jostain syystä saanu muhun lääkitystä tiputettua, vaikka suonet pullotti ihan nätisti. Sairaalaan rekisteröityessämme totesivat kuitenkin vastaanottovirkailijalle annosteellensa 15 grammaa empatiaa. Allekirjotan. Piipa-autossa oli turvallista ja viihdykästä lepuuttaa, eikä tiekään ollu liian töyssynen. Huimas kyl.

Sairaalapedillä oli hauska höpistä sairaalatyöntekijöiden kanssa niitä näitä. Mulla on kuulemma hyvä asenne, paitsi että vähän huolestuttavaa että kyseliäänä poikana aprikoin jo, koskakohan pääsen takas seiniä ryömiskelemään. Olin myös vähän kärsimätön, koska olin sopinu kamujen kanssa viikonloppumatkasta. Ja koska oisin halunnu esittää loputtomasti kysymyksiä kelle tahansa kuuntelevalle.

Mua pyydettiin taas arvostelemaan kivullisia ominaisuuksiani. Sattuu vähemmän ku viimeks. Hoitaja tuumas et mul on aika korkee kipukynnys. Emmä tiiä. Ei se vaa ollu niin älytöntä kipua. Vrt. kolme kertaa murtunu solisluuni tai paha hammassärky. No, emmä silti tätä joka päivä ottais. Jotain troppejakin muhun puskettiin.

Fiilistelin, että vaatii varmaan lekurilta aika paljon pokkaa lekurilta repästä potilaan vänkyrällä oleva uloke paikoilleen ilman mitään ylimääräsiä työkaluja. Ootin et se ois saattanu olla huomattavanki kiduttava operaatio, mut lopulta se tuntu ennemminki tosi mielenkiintoselta, erikoislaatuisen kiehtoval taval hämärältä keholliselta elämykseltä. Lääkityskin varmaan tosin oli ihan kohallaan tossa vaiheessa.  Ja sit se oli ohi, ja aika suuri määrä jomottavaa, arkaa ja jähmeää haihtu Herra Ortopedin taidokkaan kiskaisun mukana.

Sit sairaalaan kaahas kolmipäinen lauma (kiitti vaan jäbät), ja kyllähän sitä nauratti tila ja tilanne, ja välttämättömältä tuntu myös alleviivailla tapahtumaketjun siunauksellisuutta. Tokat röntgenit otettu, ennuste oli hyvä, käsi kantositeessä ja luottamus elämän omituisuuteen korkeella. Suunnattiin puskuri kohti Kuopiota, jonne suuntautuvalla automatkalla tajusin omakohtaisen kokemuksen kautta, miksi opiaattipäät aina nuokkuvat. Sairaalasta saamani lääkityksen aiheuttama jälkipöhnä (no ok, oli haaverillanikin varmasti jotain vaikutusta) aiheutti äärettömän ankean, maailman epämotivoituneimman tilan, jossa pelkkä silmien avoinna pitäminen tuntui suurenmoiselta sankariteolta, ja välillä oli pakko riippua minuutti tai pari pää jalkojen välissä jotta ulostulostaan innostuneet vatsanvallat tyyntyisivät ja välttyisin haisevalta sappihelvetiltä. Huumori auttoi paljon, perillekin lopulta päästiin, tosin vasta huomenna.

Seuranneina päivinä on tullu tutkailtua ihteä ja omia puuhia lempeän kriittisessä valossa, mietiskellen miten voisin vastedes toimia etevämmin. Polte takas seinien äärelle on kova.

Onnekkaasta onnettomuudestani on nyt nelisen vuorokautta. Välillä jomottaa kovasti, ja tuntuu ouolta tehä kaikki yhellä kädellä. Turvotus saa mut näyttää tosi naurettavan, öö, no kato tota kuvaa. Mut kyl tämmönen väkisinkin lisää mielenkiintoani elämään – vaikken voikaan väittää että siitä ois aiemminkaan ollu pahemmin vajausta. Kirjotin muuten just vähän kielelläni, kun vasen käsi oli vasemmalla altilla ja piti yltää numeronäppylöille näppiksen oikees reunas. Enkä meinaa malttaa sallia kantositeessä lojuvan käteni levätä ku tekis mieli rämpyttää näppistä molemmin kourin, ripeästi ja ajatuksen tahdissa.



Vaik tää kaikki oliki tosi selvästi oma syy, ni "miten voit olla noin huolimaton pässi"-tyyppisen itsesyyttelyn sijaan oon kohdistellu itseeni enemmänki myötätuntosta naureskelua, että no just tämmönen räveltäjä mä välillä oon. Tapahtuman muistelu on nostatellu melkoisia väristyksiä, ja kun surffailin youtubesta videoita hakusanalla "elbow dislocation" niin tuli kyl pariinkin otteeseen tippa linssiin, mut sehän on kans lähinnä pelkkää plussaa.

Tuntuu vaan niin uskomattoman hyvältä mennä lihasvoiman ja -kontrollin äärilaidoille. Ja ylittää se. Ku on liian kiire kehittyä ja mennä eteenpäin (havaitsen kans kiireettä oppia kiireettömämmäks), ni seuraukset on helposti tällasia. Kurinpalautus. Kovalla kädellä. Kyl tämmösen myötä tajuu arvioida vauhtiaan ja tutkailla menoaan vähän uusista kulmista. Yhtäkkii tosi hidas boulderointi kuulostaa tosi paljon aiempaa tenhoavammalta. Rennompi. Keskittyneempi.

Et, ennen kaikkee tää on ollu hemmetin opettavainen, kasvattava ja inspiroiva kokemus. Ja, no, on se vielä sanottava, kivulias.

Tai siis hei, kyl mä suosittelen lämpimästi yllättävän loukkaantumisen aiheuttamaa oksettavaa kipua, ällistystä ja osittaista liikuntakyvyttömyyttä. Ihan uus maailma voi aueta.

Thursday, November 3, 2011

Että kirjoitinkin paskaa (Ihmisvihaajat, osa 2)

Koklasin muutama päivä sitten provokaation jaloa taitoa tekstilläni Ihmisvihaajat, tappakaa itsenne. – ilmeisen toimivasti, koska tekstistä tuli parissa päivässä blogini luetuin ja fb-tykätyin julkaisu. Tyttöystäväni vastasi tekstiini oivalla vastaprovokaatiolla Teknologian palvojat, vetäkää handuun. Ehdotan lukemaan, vaikka tästä tekstistä on varmaan mahdollista nauttia (?) ilmankin. Tämä teksti kommentoi siis suoraan edelliseni väittämiä.



Selittelyä

En ala vetämään kokonaan takaisin väittämällä mainittua tekstiäni täydeksi pelleilyksi, mutta oikeastaan itsellenikään ei ole kovin selvää, missä kohtaa kulki provokaation ja "todellisten mielipiteideni" välinen raja – osittain varmaan siitäkin syystä, että jätin monet tekstin ajatuksista (itsellenikin) täysin kesken, raa'aksi ja viimeistelemättömäksi (jossain määrin laiskuuttani, jossain määrin uteliaisuuttani, jossain määrin ärsyttämisenhaluani, jossain määrin tietämättömyyttäni). Heittelin ilmoille varsin laiskasti (jos ollenkaan) perusteltuja väittämiä, koska halusin manata esiin aktiivista keskustelua ja tiukkoja argumentteja.

Pääosin palaute oli yllättävänkin positiivista ja fiilistelevää, ja keskustelua syntyi hyvin. Muutamat ihmiset, ihan oikeutetusti, kritisoivat tekstissäni möllöttäviä aukkoja, ja joitakin teksti mitä ilmeisimmin vitutti ja loukkasikin. Useasti olen saanut teksteistäni palautetta linjoilla "Loistavaa, ei mitään lisättävää, puit sanoiksi jotain mitä oon pitkään yrittäny ilmaista" tai "Plääh, itsestäänselvyyksiä". Semitrollailuni herättämä innokas keskustelu ja joidenkin räiskyvät reaktiot tuntuivat varsin virkistävältä vaihtelulta.


Halusinko mä siis sanoa tekstilläni jotain?

No, kyllä mä yritin siinä ilmaista jotain ihan todellisia näkökulmiani. Musta tuntuu oikeasti tärkeältä ajatukselta, että ihmisen putkinäköisyys ja itsekkyys ovat lähtökohtaisesti samanlaista kuin muidenkin organismien. Tämän tarkoitan erityisesti vastalauseena niille näkemyksille, joiden mukaan ihminen on jotenkin syntyperäisesti virheellinen tai paha. Muutkin lajit ilmentävät pääperseisyyttä, ihminen vain on sattunut ajautumaan kovin vaikutusvaltaiseen asemaan. Yksi ihmisen erikoisuuksista on se kiihtyvä tahti, jolla kulttuurimme on viimeisten vuosisatojen aikana muuttunut. Meillä on yhtäkkiä kapasiteettia aiheuttaa jos jonkinlaisia ekokatastrofeja ja muuten vaan ikävää, koska käsissämme on äimistyttävällä tahdilla kehittynyttä tietotaitoa ja teknologiaa, jonka laajamittaisia vaikutuksia emme oikein ymmärrä, ja jota ylipäätään emme vielä kovinkaan hyvin hallitse.

Tahdoin herättää ajatuksia teknologiasta yhtenä luonnon ilmenemismuotona, koska häkellyttävän monet puhuvat teknologiasta jotenkin täysin "luonnon jatkumosta irrallisena" ilmiönä. Musta tällainen ajattelu on vahingollista, ja kuten liiallinen ihmiskielteisyyskin, vaikeuttaa kollektiivista vastuunottoamme ja hankaloittaa ongelmien selkeää analysointia. Niin kauan kun lähtökohtana on joko koko ihmisyyden vihaaminen, tai "vain" niinkin perustavanlaatuisesti ihmisyyteen vyyhtiytyneen ilmiön kuin teknologian vihaaminen, lienee aika hankalaa lähestyä kriittisiä kysymyksiä rehellisesti ja selväpäisesti.

En siis esimerkiksi ajattele, ettei tuhoisaa teknologiaa olisi olemassa (ja luonnossahan on tuhoisia ilmiöitä ilman ihmistäkin). Keskeistä on aina vain kysyä, miten olemassaolevaa teknologiaa käytetään – mihin tarkoitusperiin, millaisilla arvoilla, millaisin perustein, millaisin varotoimenpitein, millaisella flowlla. Suhtaudun teknologiaan myönteisesti, mutta en uskaltaisi väittää itseäni varsinaisesti teknologiaoptimistiksi. En usko, että teknologiaan liittyviä ongelmia saadaan korjattua pelkällä teknologialla, vaan näen välttämättömänä kokonaisvaltaisen asennemuutoksen liittyen mm. luontosuhteeseemme ja paikkaamme maailmassa, sekä tapaamme ajatella resursseista, systeemeistä ja kielestä. Näihin kytkeytyen, pidän välttämättömänä askelia sellaisen talousjärjestelmän suuntaan, jossa ihmisten, muiden eliöiden tai planeettamme hyvinvoinnin kustannuksella ei ole mahdollista kasvattaa kohtuuttomia määriä valtaa (=yksilöille/minkäänlaiselle eliitille kasautuvaa vaurautta).


Jos olisin kirjoittanut pohdiskelevammin, olisin varmaankin selkeyttänyt myös käsitteisiin "luonnollinen" ja "luonnonmukainen" liittyvää hyökkäystäni. Minulta kysyttiin, miksi ylipäätään puhua "luonnollisesta" jos lähtöoletuksena on, että kaikki on luonnollista. No miksi? Koska uskon siihen, että tärkeistä asioista on mahdollista puhua ainakin jokseenkin selkeästi. Musta nuo käsitteet ovat epämääräisiä, tai ainakin niitä käytetään usein aika epäselvillä ja harhaanjohtavilla tavoilla. Yleensähän niillä pyritään viittaamaan kestävään tai symbioottiseen toimintaan, sellaiseen joka ei pelkällä olemassaolollaan tuhoa edellytyksiä itsensä tai ympäristönsä jatkumiselle, ja toisaalta teknologiasta puhutaan ikään kuin olisi itsestäänselvää, ettei sitä mitenkään voi käyttää kestävästi tai symbioottisesti, mikä ei mielestäni ole perusteltua.

Muihin tekstini itseäni epäilyttäviin väitteisiin kuului vihjaus oman sukupuuttonsa aiheuttaneista lajeista. Todellisuudessa minulla on tarkan tiedon sijaan vain ounasteluja siitä, että sellaisia on ollut olemassa. Tästäkin kaipaisin keskustelua (jota ei toistaiseksi ole liiemmin syntynyt; jos joku haluaa laajentaa käsityksiäni asian suhteen niin siitä vaan.)

Ja: "Vaikka paiskoisimme stratosfäärit täyteen ydinräjähteitä, valtava määrä elämänmuotoja säilyisi, selviytyisi ja sopeutuisi". Voi tietysti olla, että näin olisikin. Itselleni kuitenkin tuli tekstiä kirjoittaessani mieleen lähinnä bakteerit.

Ihmisen tuhoisuutta käsiteltäessä ei ole riittävää tarkastella pelkästään niitä vahinkoja, joita ihminen aiheuttaa itselleen ja kaikista välittömimmälle elinympäristölleen. On pyrittävä ottamaan mahdollisimman paljon huomioon koko ekosysteemin toimintaa ja toimintaperiaatteita. Uskon, että niiden sivuuttaminen johtaisi koko ihmislajin luhistumiseen, minkä vuoksi kokonaisvaltaisempi ja vastuullisempi suhtautuminen on ihan silkalla itsekeskeisellä järjelläkin ajateltuna hyvä ratkaisu, ja toisaalta uskon kyllä myös, että olemme kovaa kyytiä havahtumassa näiden tosiasioiden suhteen.

Systeeminvastaisuutta käsittelevästä osiosta. En näe mitään täysin meistä irrallista "paskaa systeemiä", johon kuuluu "noi" muttei "me". "Niiden vastustaminen" alkaa turhan helposti muovata "meistä" juurikin suuresti halveksimiamme "niitä". On aika vaikea löytää balanssia sen suhteen, missä määrin on aiheellista kritisoida muiden toimintaa, ja missä kohtaa olisi parempi keskittyä ottamaan vastuuta omista teoistaan, luomaan vaihtoehtoisia toimintatapoja ja välittämään hyvää inspiraatiota eteenpäin. Syntipukkeihin keskittyminen voi aiheuttaa pahanlaatuista sokeutumista, ja kytkeytyy haluttomuuteen nähdä omaa (ja oman ryhmän) vastuuta siinä, miksi asiat maailmassa ovat niin kuin ovat. En siis ajattele, ettei huonosti toimivia systeemejä pitäis kritisoida (kuten tekstin loppupuolella pyrinkin alleviivaamaan, mikä ilmeisesti meni joiltain lukijoilta ohi). Noilla systeemiaiheisilla heitoillani pyrin kiinnittämään huomiota siihen naiiviuteen, jota monesti huomaan "yhteiskunta-/kapitalismi-/eliitti-/nykymaailmakriittisen ajattelun" ilmentävän. Sama systeemi tapahtuu tässä ja tuolla. Omaa lusikkaa ei voi erottaa sopulista.

Sit vielä maininta "Eiköhän maailmankaikkeudessa kukoistavia ekosysteemejä riitä", jolla ei ollu tarkotus provoilla että tää planeetta ois haaskattavissa, vaan sörkkiä esiin ajatuksia mittakaavasta – ihmisen näkövinkkelistä katsottuna kaikista keskeisintä on ihmisen mittakaavan suhteen merkittävät ja huomattavat tapahtumat, mutta tuo näkövinkkeli ei ole ainoa oikea tahi ainoa mahdollinen.


Trollin elämää

Niin, mä olen oikeasti aika huono provokaattori, koska en yleensä malta seisoa provokaatioideni takana kovinkaan pitkään. Yleensä alan aika nopeasti selittelemään, mitä mieltä "ihan oikeasti" olen. Kai se liittyy jotenkin siihen, etten halua loukata ihmisiä, enkä kestä ajatusta siitä, että ihmiset muodostais musta, ööh, "vääriä" mielikuvia. Mulle on kuitenkin myös tärkeää kokeilla erilaisia lähestymistapoja kiinnostaviin aiheisiin, minkä vuoksi valitsinkin kirjoittaa tollasella sävyllä.

Mietin, miksi tommonen provosoiva teksti vetoaa ihmisiin niin paljon. Yks syy on varmasti se, että me tykätään asettua joukolla jotain toista ihmistä tai ihmisryhmää vastaan. Yhdessä on kiva vihata. Ihmiset tuntevat ryhmähenkeä kun jotain vitun idiootteja haukutaan.

Kattelin tossa jokin aika sitten netistä jotain telkkarin improvisaatio-ohjelmaa. Yks juttu minkä noteerasin oli, että (olettaakseni aikuisista koostuva) studioyleisö nauroi kaikista eniten, kun puhuttiin pissasta, kakasta, pippelistä tai pimpistä. Läppien ei tarvinnu olla erityisen hyviä, kunhan seksi tai eritteet mainittiin jossain muodossa. On se vaan niin hurjaa, kun tiettyjä, riettaita sanoja kuulee ilmaistavan ääneen. Tulee vähän mieleen Arhi Kuittisen blogaus, "kuola vain valuu kun voi puhua asioita joita ei ala-astella uskaltanut open kuullen puhua."

Muhun vetoaa kans monesti just tollaset jutut, ja ilmeisesti moniin lukijoihinkin. Mikäs siinä.

Kovinkaan valmiita tai selkeitä mielipiteitähän mulla ei tekstin aiheesta ollut, eikä ole yhäkään. Tekee mieli provosoida kun se on monella tapaa niin tehokasta, mikä toisaalta tuntuu jotenkin surulliseltakin. Tykkään kirjoittaa huolellisesti ja monesta näkökulmasta mietittyjä kannanottoja, mutta kun oikeasti haluaisin kuulla myös näkökulmia jotka asettuvat täysin esittämiäni vastaan. Monesti keskustelua ei juurikaan synny jos pyrin kirjoittaessani ottamaan jo valmiiksi huomioon mahdollisimman monta erilaista perspektiiviä ja vastaamaan ennakoivasti mahdollisimman moneen vastaväittämään.

Raivokkuus lähestymistapana toimii, mutta sitten siinä on myös tosi huonoja puolia, esim. että se lietsoo aggressiivista meininkiä, jolle sillekin on paikkansa, mutta jota ei musta silti oo mitenkään välttämätöntä kylvää. Provosoinnissa on sekin ongelma, että on ihmisiä jotka eivät tajua provosointia provosoinniksi, minkä seurauksena saattavat niellä virheellisiä väittämiä sellaisenaan, jolloin sinänsä hyväntahtoinen provosointiyritys muuttuukin silkaksi misinformaatioksi... (juu, siinäkin on puolensa.)

En siis nyt todellakaan sano, ettei saa provosoida enkä julista esittämiäni näkemyksiä uudeksi uskonnokseni (varmaan toisinaan provoilen tulevaisuudessakin); kunhan nyt vaan kuvailen niitä ajatusvirtoja joita lävitseni on kuljeksinut.

Kelpais: Enemmän visionäärisiä, älykkäitä, rohkaisevia, vilpittömän uteliaita, haastavia ja toiveikkaita kannanottoja ja näkökulmia, jotka eivät aliarvioi lukijaansa.

Niin, eihän kyseinen teksti tosiaan mikään oivalluksentäyteisin luomukseni ollut, mutta tekemällä oppii, ja tää on musta ollut tosi opettavaista, taas kerran.