Thursday, September 8, 2011

Hyvästit työpaikoille?

Douglas Rushkoff on mediateoreetikko ja kirjojen "Program or Be Programmed: Ten Commands for a Digital Age"  ja "Life Inc: How Corporatism Conquered the World and How We Can Take it Back"  kirjoittaja. Tämä teksti on käännetty artikkelista Are jobs obsolete?


Yhdysvaltain postilaitos on viimeisin uhri digitaalisen teknologian hitaassa mutta vakaassa marssissa kohti työntekijöiden korvaamista. Mikäli jostain ei ilmesty ulkopuolista rahoitusta, postitoimiston on karsittava toimintaansa huomattavasti tai lopetettava toimintansa kokonaan, mikä tarkoittaisi 600,000 työpaikan katoamista, ja 480,000 eläkeläisen tulojen remonttia.

Voidaan syyttää oikeistoa pyrkimyksestä sabotoida työläisten oikeuksia, ja vasemmistoa yrityksestä pitää ammattiliittoja väkisin hengissä, huolimatta valtion ja yritysten supistuksista. Todellinen syyllinen -- ainakin tässä tapauksessa -- on kuitenkin sähköposti. Ihmiset lähettävät 22% vähemmän perinteistä postia kuin neljä vuotta sitten, ja valitsevat kirjekuorien ja postimerkkien sijaan mieluusti sähköisen laskunmaksun ja muita netin mahdollistamia kommunikaatiokeinoja.

Uusi teknologia näkyy työllisyystilastojen sekasortona. Tietulliautomaatit syrjäyttävät ihmistyöntekijät, ja Googlen itseään ohjaavat autot tekevät taksikuskien työn tarpeettomaksi. Jokainen uusi tietokoneohjelma hoitaa käytännössä jotain sellaista tehtävää, joka aiemmin toteutettiin ihmisten toimesta -- tietokoneilla tosin on tapana hoitaa tällaiset tehtävät nopeammin, tarkemmin, halvemmin ja ilman sairasvakuutusmaksuja.

Kovasti tahdotaan uskoa, että tähän kehityskulkuun voidaan vastata kouluttamalla ihmiset korkeamman tason töihin - että koulutettu työntekijä siirtyy tietullimaksujen keräämisen sijaan korjaamaan ja ohjelmoimaan tullimaksuja kerääviä robotteja. Vaan eihän homma toimi siten -- ei robottien valmistamiseen ja huoltamiseen tarvita yhtä suurta määrää ihmisiä kuin se jonka robotti olemassaolollaan korvaa.

Telkkarissa presidentti julistaa, kuinka aikamme suurin ongelma on työpaikat, työpaikat ja työpaikat -- aivan kuin nopeampia raideväyliä rakennettaisiin ja siltoja korjattaisiin, jotta ihmiset saataisiin takaisin töihin. Mielestäni tämä on aika kyseenalaista logiikkaa. Nielemmeköhän vähän liian helposti lähtöoletuksia, joita sietäisi kyseenalaistaa?



Hieman pelottaa kysyä, mutta: mistä lähtien työttömyys on ollut todellinen ongelma? Palkkaa toki tarvitaan, tai vähintäänkin rahaa. Tarvitaan ruokaa, katto pään päälle, vaatteita ja ylipäätään rahalla saatavia asioita, mutta tahtovatko kaikki todella työpaikan?

Elämäme taloudessa jonka päämääränä on tuottavuuden sijaan työllistyminen. Tämä johtuu siitä, että pitkälti kaikkea on jo tarpeeksi. Amerikka on luultavasti riittävän tuottoisa kyetäkseen tarjoamaan koko väestölleen suojan, ruoan, koulutuksen ja jopa terveydenhuollon -- mikä onnistuisi vaikka vain murto-osa ihmisistä kävisi töissä.

YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön mukaan maailmassa tuotettu ruoka riittäisi takaamaan jokaiselle planeettamme asukkaalle päivittäsen 2,720 kilokalorin ravinnon, huolimatta siitä että Amerikassa hankkiudutaan eroon tuhansissa tonneista satoa ja meijerituotteita, jotta markkinahinnat pysyisivät korkealla. Samaan aikaan pakkohuutokauppausuhan ahdistamat pankit purkavat tyhjillään lojuvia asuntoja päästäkseen niistä eroon.

Ei ongelma ole siinä etteikö tavaraa olisi tarpeeksi -- ongelma on siinä, ettei tarjolla yksinkertaisesti ole tarpeeksi työtä jolla ihmiset voivat todistaa ansaitsevansa kaiken tuon tavaran.

Työpaikat ovat suhteellisen uusi ilmiö. Ihmiset ovat aina työskennelleet, mutta varhaisen renessanssin alkuun ja korporaatioiden alkuhämärään saakka, ihmiset työskentelivät pääosin itselleen. He valmistivat kenkiä, kynivät kanoja tai loivat arvoa jollain muulla tavalla kanssaihmisilleen, jotka puolestaan korvasivat nuo palvelut rahalla tai muilla hyödykkeillä ja palveluilla. Tämän järjestelyn ansiosta suurin osa Euroopasta kukoisti myöhäiseen keskiaikaan mennessä.

Tämä uhkasi aristokraatteja, jotka arvonimiensä turvin pyrkivät haalimaan työtätekevien rahaa, minkä seurauksena keksittiin yritysmonopolit. Tämä taas pakotti useimpien toimialojen pienyritykset lopettamaan toimintansa, ja ihmiset joutuivat siirtymään virallisesti hyväksyttyjen yritysten palkkalistoille. Siitä eteenpäin työ alkoi tarkoitti useimmille "työpaikan" hankkimista.

Teollistumisen aika keskittyi pitkälti muovaamaan työnteosta mahdollisimman yhdentekevää ja vähäistä taitoa vaativaa. Liukuhihnan kaltaiset teknologiat eivät olleet tarpeellisia niinkään tuotannon nopeuttamisen kuin tuotannon hintojen laskemisen näkökulmasta. Lisäksi keskeistä oli pyrkimys tehdä työntekijöiden korvaaminen mahdollisimman helpoksi. Nykyisellä digitaalikaudella hyödynnämme teknologiaa samaan tarkoitukseen: se edistää tehokkuuden lisäämistä, työntekijöiden irtisanomista ja yritysten voittojen kasvattamista.

Vaikka tämä kehityskulku on työntekijöiden ja ammattiliittojen näkökulmasta huono, en voi välttyä pohtimasta onko kehityskulku huono myös ihmisten näkökulmasta. Eikö juuri tämä ole sitä mihin teknologialla pyritään? Keskeisin kysymys ei ole se, miten kaikki teknologian tarpeettomaksi tekemät ihmiset löytävät työpaikan, vaan se, miten yhteiskunta voitaisiin jäsentää työllistymisen sijaan jonkin toisen periaatteen ympärille. Voisiko sen yritteliäisyyden hengen, joka nykyään liitetään "uraan", kohdistaa toisaalle? Voisiko sen varaan rakentua jotain yhteistä, tarkoituksellista, jopa merkityksellistä?

Tämän sijaan vaalimme pyrkimystä soveltaa niukkuuteen perustuvien markkinoiden logiikkaa yltäkylläiseen maailmaan. Ei puutetta ole työllisyydestä vaan keinoista joilla jakaa teknologiamme avulla syntynyttä vaurautta oikeudenmukaisesti, tavoista joilla luoda merkitystä maailmassa joka on tuottanut jo aivan liikaa krääsää.

Kommunistien vastaus oli, että kaikki jaetaan tasaisesti. Se kuitenkin heikensi motivaatiota eikä muutenkaan koskaan toiminut mainostetulla tavalla. Libertaarien toisen äärilaidan vastaus (ja suunta johon olemme ilmeisesti matkalla) taas olisi jättää oman onnensa nojaan ne jotka eivät osaa ammentaa itselleen rikkautta maailmamme vauraudesta. Leikataan sosiaalitukijärjestelmää työpaikkojen mukana ja toivotaan, että uhrit katoavat jälkiä jättämättä.

Saattaa kuitenkin olla muitakin vaihtoehtoja -- sellaisia, joita oli mahdoton edes kuvitella ennen digitaaliaikaa. Kuten virtuaalitodellisuuspioneeri Jaron Lanier hiljattain huomautti, toimeentuloon ei enää vaadita krääsän valmistamista. Nykyään voidaan vaihtaa informaatioon perustuvia tuotteita.

Hyvä lähtökohta olisi ruoan ja suojan hyväksyminen ihmisoikeuksiksi. Tekemämme työn -- synnyttämämme arvon -- merkitys on muualla: Asioissa jotka tekevät elämästä hauskaa, merkityksellistä ja tarkoituksellista.

Tällaisessa työssä on kyse paljon enemmän luovasta toiminnasta kuin pyrkimyksestä ansaita. Teollisen ajan työstä poiketen, digitaalinen tuotanto on mahdollista kotioloissa, itsenäisesti, vertaisverkkojen periaatteella, vailla tarvetta nojautua suuryrityksiin. Voimme suunnitella toisillemme pelejä, kirjoittaa kirjoja, ratkaista ongelmia, opettaa ja inspiroida toisiamme -- krääsäntuotannon sijaan biteillä. Voimme korvata toistemme vaivannäön samalla rahalla, jolla olemme tottuneet maksamaan aineellisista hyödykkeistä.

Toistaiseksi, maailmanlaajuisen, ruokaa ja asuntoja tuhoavan taloudellisen laskusuhdanteen parissa kamppailun lomassa, saatamme haluta lakata ajattelemasta työpaikkoja elämiemme keskeisimpänä elementtinä joka on pelastettava hinnalla millä hyvänsä. Työpaikat saattavat olla väline, mutta päämäärä ne eivät ole.