Thursday, January 28, 2010

Mitä hulluuteen tulee, egoflippi on normaali läksymme.

Sanoi Robert Anton Wilson: I more-than-half suspect that all "good" writing, or all prose and poetry that one wants to read more than once, proceeds from a kind of "alteration in consciousness," i.e. a kind of controlled schizophrenia. [Don't become alarmed -- I think good acting comes from the same place.]



Onhan saatanan pelottavaa, että päähän mahtuu tämä kaikki.

Mussa on monia piirteitä joita usein kansankielellä kutsutaan skitsofreniaksi. Tuhat mieltä jossain mielessä, toisissaan. Se on hetkinä tuntunut liian hajottavalta ja ahdistavalta. Että mihin vittuun mä oon lipsumassa. Ja kuitenkin niin vitun selvä järki ne. Selkiytyvä. Mmmmmmmmmmmm mä saan jumalattoman pyhää nautintoa tän tekstin kirjoittamisessssssstaaaaaaaaahhhhhhhhhhh (ja lisäsin tän lauseen vasta aika myöhäisessä vaiheessa, mitäköhän ne nyt ajattelee mus


Kyllä, mussa käy jatkuva sisäinen konflikti, tosi monia puolia keskenään ristiriidassa (onko ootsä varma ehkä se onki pelkkää harhaa). Puolet mussa haluu eri asioita. MÄ HALUUN LISÄÄ! mul on tarpeeks. Mitä vitun merkitystä. Tää on niin tärkeetä. Ton tyypin kaa mä haluun hengaa. Mun ei tee mieli sen seuraan. Maailma on pelkkää materiaa pelkkää henkeä henkeä ja materiaa sekä että joko tai ölö pölö. Mä haluun istua tietokoneella. Mä haluun mennä meditoimaan. Mä haluun lähtee kävelylle. Musta eläinkokeet on hyvä asia. Eläinkokeet on perseestä, vastustan eläinkokeita. Sitä ja tätä ja tota - musta tää ristiriitaisuus on vitun kuumottasiisteintä ikinä.

Näin on aina ollu. Ja musta vaikuttaa että kaikki ihmiset on aivan saman laisia - joidenki ristiriidat vaan vaikuttaa muhkeemmilta ku toisten, joistain tuntokulmista. Jonkun sisälmysten harmonia näyttää huumaavammalta ku


Mä koen puoleni samanaikaisesti sekä erillisiksi että riittävän yhtenäisiksi - minuksi. Avain: tilan antaminen: Että annan itsejeni keskustella, vuorovaikuttaa, oppia toisiltaan, oppia kunnioitusta. Siksi. S i k s i . Kaikki tunteet joita mun sisällä on ikinä ollut, on vaan halunnu tulla kuulluksi. Halunnu että niiden olemassaolo tiedostetaan. Että ne hyväksytään. Ne on pieniä lapsia jotka tarvii rakkautta. Yritän tukkia niiden turvan, ne pitää pitää kovempaa meteliä itsestään aivan itsestään. Ku mä päästän ne yleensä astuu sisään ja asettuu.

Mä haluun antaa eri puolilleni tilaa, sillä kaikki ne puolet tuntuu todellisilta ja tärkeiltä. Mussa on hiljaista, syvää, viisasta rakkautta. On valtavaa vihaa ja ylimielisyyttä, tukahdutettua raivoa, vittumaisuutta. PELLE! KOSMINEN KLOVNI! Hämmentävä nerokkuus. psykedeelinen. n-erokkuus. rok-kuus. Minussa on äärimmäisen tylsä, loputtomasti erilaisten kiemuraisten sanavalintojen avulla jaaritteleva, tärkeilevä, pätevä harmaa kyllästyminen joka saa pohtimaan, eikö samaa asiaa nyt olisi voinut tehokkaammin ilmaista tiivistetymmässä muodossa. Informaatioaddiktio. VALTAVA EGOFLIPPI! KATSOKAA MUA, TÄSSÄ MÄ OLEN! Niin vitun iso ego. Mussa on suuruudenhullu taiteilija. Mussa on perfektionisti kontrollifriikki manipulaattori. Kiimainen pikkupoika joka haluaa hyväillä kaikkien söpöjen tyttöjen pyllyjä. Mussa on niin valtava elinjano.

antaa eri puolilleni tilaa, tutkia niiden toimintaa, havainnoida niiden vaikutuksia muhun itteeni ja muihin ihmisiin. Mä haluun yllättää itteni. Yllättää ja tulla yllätetyksi. Itse teossa. Ei absoluuttisia sääntöjä siitä kuinka tulisi toimia, ja sen vuoksi mä kokeilen kaikenlaisia kommunikaatiomuotoja ja olomuotoja ja rooleja. Senkin vuoksi mun kirjotukset aiheuttaa ihastuneita ja kyllästyneitä ja myötähäpeäisiä ja oivaltuneita ja välinpitämättömiä ja aggressiivisia reaktioita. Koska oppiminen on ihanaa, ja mieletön voima mun sisällä on kaipuu uuteen. Mä olen laboratorio. Mun tunteilla saa leikkiä. Ja mä kirjotan tästä koska mä, nöyrimmillänikin, uskon että mä voin rohkaista meitä kaikkia, auttaa meitä oppimaan, auttaa olemaan rehellisesti, hyväksymään. Mä välitän niin saatanasti. Mä haluan edistää meitä. Tökkiä. Töks. Mä tiedän että mä ainakin opin ja olen oppinut. Teiltä kaikilta. Te rikastatte mua loputtomasti. Mä haluun sua.

Luotan: sisäisen pälä pälän hyväksyminen, eri puolien opettaminen vuorovaikutukseen, tekee yhtenäisemmäksi. Ja se sisäinen yhtenäisyys opettaa olemaan muidenkin ihmisten kanssa yhtenäisesti, ottamaan kanssaihmisiä paremmin huomioon, ymmärtämään, myötätunto, ja kuitenkin myös tarpeellinen raadollisuus. Pitämään tarpeen tullen omat rajat. Jokaisen ihmisen voi nähdä ihmisyhteisön pienoismallina. Niinku William Blake sano:

Nähdä Maailma Hiekanjyvässä,
Ja taivas Villikukassa,
Pitää Äärettömyyttä kämmenellä,
Ja elää Iankaikkisuus tunnissa


M*krokosmos m*krokosmoksessa.

Niin, mä olen keskustellut ystävieni - sisäisten ja ulkoisten - kanssa siitä, olenko mä tulossa ihan vitun hulluksi. Ja todennut, että mä olen jo tullut hulluksi, aikoja sitten. Ja nyt ääni mun sisällä keskeyttää ja korjaa - en mä ole tullut hulluksi, mä olen vain lakannut esittämästä ettei mussa olisi ääretöntä hulluutta. Rooli on alkanut muistaa näyttelijänsä. Mä olen tullut hulluuteen, hyväksynyt hulluuden itsessäni peruuttamattomasti olevaksi. Mä olen katsonut ikuisuutta, mä olen katsonut kuinka maailma romahtaa mun silmieni edessä, kuinka kaikki ne konstruktiot joiden varaan olen rakentanut minuuteni ja koko maailman, ovat luhistuneet. Mä olen itkenyt niin paljon, itkenyt itseäni, itkenyt ahdistusta, maailmantuskaa, itkenyt luopumista ja kuolemaa, kauneutta ja toivoa. Mä olen pelännyt, voi luoja että mä olen pelännyt, pelännyt tavallisia asioita ja pilkkaa ja häpeää mitä nyt vähän kaikkea. Mä olen nauranut, nauranut itselleni, älyttömyydelle, väkivallalle, absurdille, nauranut ihmiselle, ihmisyydelle, ihmiskulttuurille, apinoille. Nauranut koska kaikki on selvä. Nauranut sille kuinka tolkutonta on että jotain on olemassa. Oon sattunut nauramaan. Mun kikkeli on näkynyt telkkarissa. Mä olen maistanut omaa paskaani. Mä olen haravoinut lehtiä pihalla. Mä olen saanut ja antanut kipua. Lukemattomia tuntikausia, satoja ja taas satoja tunteja mä olen soittanut kitaraa kadulla. Olen hakannut halkoja. Ja mä rakastan sitä kaikkea addiktin lailla. Mä olen menettänyt järkeni, tuijottanut järkyttyneenä sisälläni kaoottisesti myllertävää valtavaa, sekavuutta ja älyttömyyttä, ja ollut varma siitä että nyt napsahtaa.

Ja sitten mä olen taas huomannut olevani tässä niinku aina ennenkin. Muistanut että mä olen niin niin normaali. Mussa on valtavasti selväjärkisyyttä. Musta mä olen, yksi selkeimmistä tuntemistani ihmisistä. Ja nämä puolet on olossa yhtä aikaa. Mä olen ainutlaatuinen, samanlainen kuin kaikki muutkin.


Hulluus on sisäänrakennettua ihmisyyteen - kielikin on jo juuriaan myöten skitsofreenistä. Se painaa maailman täyteen leimoja, lyö sen pirstaleiksi, luo todellisen illuusion siitä ettei maailma ole täysin yhtenäinen.

Ja mitä tälle voi tehdä? Sitä voi tuoda näkyviin. Sitä voi tarkastella. Sen kanssa voi ryhtyä yhteistyöhön vaikka samalla haluu vastustaa ja lakaista maton alle. Ei erillisyys ole pahaa. Se on välttämättömyys, työkalu, olemisen raastava ihana.

Yksi puoli mussa tietää että kaikki on yksi.
Yksi puoli mussa tietää että kaikki on yksin.


Aika vähän paranoiaa. Mä ajattelen, että jokainen sellainen ihminen, joka tuntuis toimivan mua vastaan, itse asiassa vaan tavoittelee onnellisuutta tavalla jonka parhaalla ymmärryksellään uskoo skulaavan. Syyttää nyt sokeudesta.

Paranoian sijaan mussa on pronoiaa. Pronoia tarkottaa sitä, että mä näen koko maailman toimivan mun puolesta ja kanssani, tekevän töitä mun ja meidän hyväksi. Positiivinen salaliitto tukee kaikissa pyrkimyksissä, etenkin silloin kun pyrkimykset tekee yhdessä. Pronoian ei välttämättä tarvii olla totta missään absoluuttisessa mielessä. Riittää, että se on hyvä pesuohjelma jonka mä voin asentaa mun aivoon. Kappas vaan, sehän toimii.

Ihana leikkikenttä, tämä maailma. Mitenköhän tän tekstin lopettais?

7 comments:

Äärelä said...

Kyllä minä tästä itseni löysin...

Jussi Koiranen said...

Kaikella kunnioituksella tekstiä ja kirjoittajaa kohtaan, aamuyön silmin tavattuna, ei tekstissä hulluutta ole: Kohteliaisuus.

Anonymous said...

ähh ku ottaa silmii lukee valkosta tekstii mustalta pohjalta... : / ei pystyny ees lukee koko postausta ku huu toi kontrasti

Jani Laasonen said...

Moi Henry!

Löysin blogisi!

Kuumottavaa materiaalia! :) Syntynyt arvatenkin siitä samasta säkenöivästä voimasta, josta tämäkin lause on saanut alkunsa:

http://www.youtube.com/watch?v=vyTXJRFdpcQ

Palataan kesällä asiaan, kuten sovittiin! Sitä ennen mun täytyy kuitenkin tehdä vielä rutkasti alustavaa taustatutkimusta.

nosu said...

Älykästä &rohkeaa tekstiä. Tekstejäsi yhtään enempää lukematta, tohdin väittää, että on omat henkilökohtaiset totuudet konkreettisesti nähty &tunnettu, kerran jos toisenkin ja tässä niitä nyt availlaan &on availtu, pidemmän tai lyhyen aikavälin ajan.

Yhteiskunnallisesti katsoen olet hullu, mutta niin on jokainen muukin joka ajatuksiina eksyy, tutustuu ja rakastuu.

Benjamin said...

Rehellisintä ja rohkeinta tekstiä mitä olen 28-vuotiaan elämäni aikana nähnyt. Kadehdin aitoutta kirjoituksessa, jota ego ei kahlitse (toisin kuin omia tekstejäni).

Anonymous said...

Jahas, melkeinpä itse olisin voinut kirjoittaa saman tekstin. Kaikessa on kaikki.. Ihan lemppari oli tää kohta: "Yksi puoli mussa tietää että kaikki on yksi.
Yksi puoli mussa tietää että kaikki on yksin." nnnnnneroookasta! hulluus on illuusio niinku kaikki muukin! hahaa!:)