Thursday, January 28, 2010

Mitä hulluuteen tulee, egoflippi on normaali läksymme.

Sanoi Robert Anton Wilson: I more-than-half suspect that all "good" writing, or all prose and poetry that one wants to read more than once, proceeds from a kind of "alteration in consciousness," i.e. a kind of controlled schizophrenia. [Don't become alarmed -- I think good acting comes from the same place.]



Onhan saatanan pelottavaa, että päähän mahtuu tämä kaikki.

Mussa on monia piirteitä joita usein kansankielellä kutsutaan skitsofreniaksi. Tuhat mieltä jossain mielessä, toisissaan. Se on hetkinä tuntunut liian hajottavalta ja ahdistavalta. Että mihin vittuun mä oon lipsumassa. Ja kuitenkin niin vitun selvä järki ne. Selkiytyvä. Mmmmmmmmmmmm mä saan jumalattoman pyhää nautintoa tän tekstin kirjoittamisessssssstaaaaaaaaahhhhhhhhhhh (ja lisäsin tän lauseen vasta aika myöhäisessä vaiheessa, mitäköhän ne nyt ajattelee mus


Kyllä, mussa käy jatkuva sisäinen konflikti, tosi monia puolia keskenään ristiriidassa (onko ootsä varma ehkä se onki pelkkää harhaa). Puolet mussa haluu eri asioita. MÄ HALUUN LISÄÄ! mul on tarpeeks. Mitä vitun merkitystä. Tää on niin tärkeetä. Ton tyypin kaa mä haluun hengaa. Mun ei tee mieli sen seuraan. Maailma on pelkkää materiaa pelkkää henkeä henkeä ja materiaa sekä että joko tai ölö pölö. Mä haluun istua tietokoneella. Mä haluun mennä meditoimaan. Mä haluun lähtee kävelylle. Musta eläinkokeet on hyvä asia. Eläinkokeet on perseestä, vastustan eläinkokeita. Sitä ja tätä ja tota - musta tää ristiriitaisuus on vitun kuumottasiisteintä ikinä.

Näin on aina ollu. Ja musta vaikuttaa että kaikki ihmiset on aivan saman laisia - joidenki ristiriidat vaan vaikuttaa muhkeemmilta ku toisten, joistain tuntokulmista. Jonkun sisälmysten harmonia näyttää huumaavammalta ku


Mä koen puoleni samanaikaisesti sekä erillisiksi että riittävän yhtenäisiksi - minuksi. Avain: tilan antaminen: Että annan itsejeni keskustella, vuorovaikuttaa, oppia toisiltaan, oppia kunnioitusta. Siksi. S i k s i . Kaikki tunteet joita mun sisällä on ikinä ollut, on vaan halunnu tulla kuulluksi. Halunnu että niiden olemassaolo tiedostetaan. Että ne hyväksytään. Ne on pieniä lapsia jotka tarvii rakkautta. Yritän tukkia niiden turvan, ne pitää pitää kovempaa meteliä itsestään aivan itsestään. Ku mä päästän ne yleensä astuu sisään ja asettuu.

Mä haluun antaa eri puolilleni tilaa, sillä kaikki ne puolet tuntuu todellisilta ja tärkeiltä. Mussa on hiljaista, syvää, viisasta rakkautta. On valtavaa vihaa ja ylimielisyyttä, tukahdutettua raivoa, vittumaisuutta. PELLE! KOSMINEN KLOVNI! Hämmentävä nerokkuus. psykedeelinen. n-erokkuus. rok-kuus. Minussa on äärimmäisen tylsä, loputtomasti erilaisten kiemuraisten sanavalintojen avulla jaaritteleva, tärkeilevä, pätevä harmaa kyllästyminen joka saa pohtimaan, eikö samaa asiaa nyt olisi voinut tehokkaammin ilmaista tiivistetymmässä muodossa. Informaatioaddiktio. VALTAVA EGOFLIPPI! KATSOKAA MUA, TÄSSÄ MÄ OLEN! Niin vitun iso ego. Mussa on suuruudenhullu taiteilija. Mussa on perfektionisti kontrollifriikki manipulaattori. Kiimainen pikkupoika joka haluaa hyväillä kaikkien söpöjen tyttöjen pyllyjä. Mussa on niin valtava elinjano.

antaa eri puolilleni tilaa, tutkia niiden toimintaa, havainnoida niiden vaikutuksia muhun itteeni ja muihin ihmisiin. Mä haluun yllättää itteni. Yllättää ja tulla yllätetyksi. Itse teossa. Ei absoluuttisia sääntöjä siitä kuinka tulisi toimia, ja sen vuoksi mä kokeilen kaikenlaisia kommunikaatiomuotoja ja olomuotoja ja rooleja. Senkin vuoksi mun kirjotukset aiheuttaa ihastuneita ja kyllästyneitä ja myötähäpeäisiä ja oivaltuneita ja välinpitämättömiä ja aggressiivisia reaktioita. Koska oppiminen on ihanaa, ja mieletön voima mun sisällä on kaipuu uuteen. Mä olen laboratorio. Mun tunteilla saa leikkiä. Ja mä kirjotan tästä koska mä, nöyrimmillänikin, uskon että mä voin rohkaista meitä kaikkia, auttaa meitä oppimaan, auttaa olemaan rehellisesti, hyväksymään. Mä välitän niin saatanasti. Mä haluan edistää meitä. Tökkiä. Töks. Mä tiedän että mä ainakin opin ja olen oppinut. Teiltä kaikilta. Te rikastatte mua loputtomasti. Mä haluun sua.

Luotan: sisäisen pälä pälän hyväksyminen, eri puolien opettaminen vuorovaikutukseen, tekee yhtenäisemmäksi. Ja se sisäinen yhtenäisyys opettaa olemaan muidenkin ihmisten kanssa yhtenäisesti, ottamaan kanssaihmisiä paremmin huomioon, ymmärtämään, myötätunto, ja kuitenkin myös tarpeellinen raadollisuus. Pitämään tarpeen tullen omat rajat. Jokaisen ihmisen voi nähdä ihmisyhteisön pienoismallina. Niinku William Blake sano:

Nähdä Maailma Hiekanjyvässä,
Ja taivas Villikukassa,
Pitää Äärettömyyttä kämmenellä,
Ja elää Iankaikkisuus tunnissa


M*krokosmos m*krokosmoksessa.

Niin, mä olen keskustellut ystävieni - sisäisten ja ulkoisten - kanssa siitä, olenko mä tulossa ihan vitun hulluksi. Ja todennut, että mä olen jo tullut hulluksi, aikoja sitten. Ja nyt ääni mun sisällä keskeyttää ja korjaa - en mä ole tullut hulluksi, mä olen vain lakannut esittämästä ettei mussa olisi ääretöntä hulluutta. Rooli on alkanut muistaa näyttelijänsä. Mä olen tullut hulluuteen, hyväksynyt hulluuden itsessäni peruuttamattomasti olevaksi. Mä olen katsonut ikuisuutta, mä olen katsonut kuinka maailma romahtaa mun silmieni edessä, kuinka kaikki ne konstruktiot joiden varaan olen rakentanut minuuteni ja koko maailman, ovat luhistuneet. Mä olen itkenyt niin paljon, itkenyt itseäni, itkenyt ahdistusta, maailmantuskaa, itkenyt luopumista ja kuolemaa, kauneutta ja toivoa. Mä olen pelännyt, voi luoja että mä olen pelännyt, pelännyt tavallisia asioita ja pilkkaa ja häpeää mitä nyt vähän kaikkea. Mä olen nauranut, nauranut itselleni, älyttömyydelle, väkivallalle, absurdille, nauranut ihmiselle, ihmisyydelle, ihmiskulttuurille, apinoille. Nauranut koska kaikki on selvä. Nauranut sille kuinka tolkutonta on että jotain on olemassa. Oon sattunut nauramaan. Mun kikkeli on näkynyt telkkarissa. Mä olen maistanut omaa paskaani. Mä olen haravoinut lehtiä pihalla. Mä olen saanut ja antanut kipua. Lukemattomia tuntikausia, satoja ja taas satoja tunteja mä olen soittanut kitaraa kadulla. Olen hakannut halkoja. Ja mä rakastan sitä kaikkea addiktin lailla. Mä olen menettänyt järkeni, tuijottanut järkyttyneenä sisälläni kaoottisesti myllertävää valtavaa, sekavuutta ja älyttömyyttä, ja ollut varma siitä että nyt napsahtaa.

Ja sitten mä olen taas huomannut olevani tässä niinku aina ennenkin. Muistanut että mä olen niin niin normaali. Mussa on valtavasti selväjärkisyyttä. Musta mä olen, yksi selkeimmistä tuntemistani ihmisistä. Ja nämä puolet on olossa yhtä aikaa. Mä olen ainutlaatuinen, samanlainen kuin kaikki muutkin.


Hulluus on sisäänrakennettua ihmisyyteen - kielikin on jo juuriaan myöten skitsofreenistä. Se painaa maailman täyteen leimoja, lyö sen pirstaleiksi, luo todellisen illuusion siitä ettei maailma ole täysin yhtenäinen.

Ja mitä tälle voi tehdä? Sitä voi tuoda näkyviin. Sitä voi tarkastella. Sen kanssa voi ryhtyä yhteistyöhön vaikka samalla haluu vastustaa ja lakaista maton alle. Ei erillisyys ole pahaa. Se on välttämättömyys, työkalu, olemisen raastava ihana.

Yksi puoli mussa tietää että kaikki on yksi.
Yksi puoli mussa tietää että kaikki on yksin.


Aika vähän paranoiaa. Mä ajattelen, että jokainen sellainen ihminen, joka tuntuis toimivan mua vastaan, itse asiassa vaan tavoittelee onnellisuutta tavalla jonka parhaalla ymmärryksellään uskoo skulaavan. Syyttää nyt sokeudesta.

Paranoian sijaan mussa on pronoiaa. Pronoia tarkottaa sitä, että mä näen koko maailman toimivan mun puolesta ja kanssani, tekevän töitä mun ja meidän hyväksi. Positiivinen salaliitto tukee kaikissa pyrkimyksissä, etenkin silloin kun pyrkimykset tekee yhdessä. Pronoian ei välttämättä tarvii olla totta missään absoluuttisessa mielessä. Riittää, että se on hyvä pesuohjelma jonka mä voin asentaa mun aivoon. Kappas vaan, sehän toimii.

Ihana leikkikenttä, tämä maailma. Mitenköhän tän tekstin lopettais?

Sunday, January 24, 2010

Mä tapan ykseyden



Alkuun selvennys: Mä en käytä käsitettä "tietoisuus" synonyymina "metakognitioille", joka tarkoittaa siis tietoisuutta tietoisuudesta, esimerkiksi itseään tutkivaa mieltä. Mä en tiedä kuinka voisin yksiselitteisesti määritellä sen, mitä tietoisuudella tarkoitan - en edes tiedä onko se mahdollista - ja juuri sitä tää teksti kai yrittää tutkia?

Sisältää ihan saletisti kehäpäätelmiä ja epäloogisuuksia, mutta kuinka muutenkaan lätistä paradokseista?

On paljon ihmisiä, jotka sanoo kokeneensa ykseyden. "Mä olin yhtä kaiken kanssa", kuulee sanottavan. Toi lause sisältää sisäisen ristiriidan: Jos on "mä" ja "ykseys", niin silloinhan siinä on jo kaksi.

Kuitenkin ainakin mä koen intuitiivisesti ymmärtäväni mitä tolla kuvataan, ja mä voin kokea niin koska "olen itse kokenut vastaavan" EIKU HÄH en ookaan, koska mä en oo ollu siinä kokemassa. Silti mun päässäni takoo joku etäinen kaiku ykseyskokemuksesta, jota ei ollut kokemassa "kukaan" muu kuin ykseys itse.

Ykseyden sanotaan olevan "tavoitettavissa" erilaisin keinoin - meditaatio, rukous, psykedeelit, kuolemanrajakokemukset, mitä näitä nyt on.

Mä mummummuassa muistan psykedeelien monesti katalysoiman tilan jossa oon tuntenut kaikkien määritelmien ja rajojen liukenevan. Ja sitten on ykseys - ei rajoja, ei kokijaa, ei koettavaa. Ykseys on. Ja sitten mä muistan kuinka mä oon hiljalleen alkanut palautua takaisin ei-mistään. Vaikutelmani on, että ykseys "on" "tapahtunut" "ei-tilassa" ja "ei-ajassa", toisin sanoen sillä ei ole ollut ulottuvuuksia - pelkkä "oleminen" ikuisuudessa. Mä en oo ollu siinä kokemassa. Mä oon kulkenut sitä kohti, haihtunut pois, ja sitten palannut. Siinä välissä tuntuu "tapahtuneen jotain", paitsi että ei, kun ei ei-tilassa ole mitään väliä "jossa" vois tapahtua. Silkka olo.


Hipit ja uskovaiset ja kaiken maailman hihhulit kokee turhautumista siitä, etteivät muut usko heidän "olleen yhtä jumalan/ykseyden/puhtaan tietoisuuden kanssa". Onko ihmekään eivät usko, kun ottaa huomioon, etteivät he ole, eivätkä ole voineetkaan olla? Älyttömien kokemusten sanallinen raiskaus luo ristiriitoja.

Tunnen vetoa kiepautella perinteisiä oletuksia päälaelleen: Sen sijaan että minä kokisin tietoisuutta, entä jos tietoisuus kokeekin minua? En usko tämän olevan aivan näinkään yksinkertaista - sen sijaan, että tämä olisi joko-tai-kysymys, uskon sen olevan sekä-että-kysymys. Mutta silti: Kuin olisimme yksi monista aistielimistä sille maaperälle, josta ihmiskehomme kasvaa, ja kuin tuo maaperä edelleen olisi yksi monista aistielimistä jollekin vielä suuremmalle... Ehkä ykseys, ei-nyt-sijaitse-mutta-jotain-sellaista-kuitenkin, ihmisyytemme "alla" - liekö niin, että loppuun asti vietynä tuo aistillinen kokemuksellisuus aistikokemassa itseään onkin kaikenkattava? Ehkä tämä on se mitä jää jäljelle kun ihmisyytemme ja vastaavat rajaukset liukenevat alta/päältä/ympäriltä/sisältä pois?

Sijaintia kuvaavat käsitteet, tuntuvat tässä yhteydessä mielettömiltä, sillä tietoisuudessa vaikuttaisi olevan kyse jonkinlaisesta nonlokaliteetista, sijainnittomuudesta.

Eräästä näkökulmasta tarkasteltuna ykseys on minuuden ja kaiken yhteensulautumista, rajojen hälvenemistä, jonkinlaista totaalista yhteyttä. Ykseyden näennäinen pirstaleisuus, se että ajattelemme erillisyyden olevaksi, tekee mahdolliseksi havainnoida osia jotka muodostavat yhdessä toimivia järjestelmiä. Vaikuttaisi siltä, että "ykseys" ja "yhteys" ovat kaksi toisistaan eriävää, mutta samaa asiaa kuvaavaa näkökulmaa.

Ykseys tuntuu musta jonkinlaiselta näyttämöltä, ei-sijaitsevalta, muodottomalta tyhjyydeltä, äärettömältä elinvoimalta joka virtaa ei-mistään. Jospa kaikkein syvin "mä" tarkoittaakin kaikkea tuota ei-mitään - ei siis tätä Henryyttä joka mä usein kuvittelen olevani?


Koen tehokkaaksi metaforaksi tietoisuuden käsittämättömyydestä teoriat mustien aukkojen keskellä sijaitsevista singulariteeteista (=ykseyksistä?) ja niitä ympäröivistä tapahtumahorisonteista, joiden takaa on mahdotonta saada minkäänlaista informaatiota. Oisko myös se koettavissa oleva ykseys jonkinlainen singulariteetti, ei-piste jota voidaan lähestyä loputtomasti, mutta joka kuitenkin väistämättä jää lähestyttäessä pakenevan tapahtumahorisontin tuolle puolen?

Vaikuttais siltä, ettei tietoisuutta voi havaita suoraan koska se on jossain mielessä (=mielen näkökulmasta?) "tyhjää", tai ainakin näkymätöntä, ja siksi mieli/tietoisuus voivat tarkastella tietoisuutta ainoastaan sen kautta, miten se ilmentää itseään mielessä/aineessa. Ei, mä en pysty käsittämään millainen tyhjyys olisi sellainen jolla olisi jotain vaikutuksia ei-tyhjyyteen. Mulle tulee jotain outoja mielikuvia loputtomasta, itseään itselleen loputtomasti heijastavasta palautesilmukasta jossa tapahtuvat satunnaiset mutaatiot siellä täällä rakentuvat maailmankaikkeudeksi.


Ykseyskokemus ei tarjoa todisteita, ainakaan missään analyyttiselle älylle hyväksyttävässä mielessä. Tieteellisin/analyyttisin keinoin voidaan tutkia kaikkia tietoisuuden ilmenemismuotoja, muttei koskaan tietoisuutta suoraan. Tiede voi tutkia asioita "ulkopuolelta", "objektiivisesti", kun taas "tietoisuus" viittaa sisältä päin koettuun kokemukseen, "kokemuksellisuuteen", joka ei itsessään selity - eikä voi selittyä - mihinkään suuntaan.

Käsittääkseni kyse ei ole vain siitä, ettei vielä ymmärretä tarpeeksi, vaan siitä, ettei kokemuksellisuudessa pohjimmiltaan ole mitään ymmärrettävää. Ykseyden vaikutuksesta rakentuvia asioita - aistein havaittavaa maailmankaikkeutta - voidaan kyllä tutkia ja oppia ymmärtämään. Ydin, olemassaolon lähde, ei kuitenkaan purkaudu eikä edes voi purkautua, koska se vaikuttais olevan jonkinlainen epäasia, "no(-)thing", joka on ainoastaan koettavissa. Koska tätä ei kuitenkaan voida todistaa varmaksi, on mahdollista että tulemme viettämään loputtomasti aikaa "lopullisten ratkaisujen äärellä", toivoen olevamme "ihan just siellä". Miltä sinisyys maistuu? Miltä kaipuu kuulostaa? Syntax error. Ei natsaa.

Tämä ei ole hyökkäys tiedettä kohtaan - tieteen alati kehittyvin menetelmin kyllä pystytään pureksimaan kaikkia sellaisia asioita joita voidaan yhteisesti havainnoida. Tuntuu kuitenkin tärkeä tunnustella tieteen ja järjen mahdollisia rajoituksia. Subjektiivinen kokemuksellisuus, ja erityisesti ykseys, tuntuu olevan jo lähtökohtaisesti tieteen ulottumattomissa.

Voidaan myös pohtia, josko ykseyskokemukset olisivatkin "pelkkää harhaa". Sekin kuitenkin pakottaisi selittämään, mikä saa meidät kokemaan kyseisen harhan. Mitä käytännön eroa olisi kuvitellun ykseyden ja "todellisen" ykseyden välillä?


Tässä. Ottakaa langoista kiinni.

Tuesday, January 19, 2010

keskenkasvui. kirja.

sain valmiiks kirjan: keskenkasvui

sanoja tunteita kasvua kuvia
monen vuoden varrelta.

muutama sivu kirjasta:
katso nyt
näytän jotain
yllästys
rituaali
vehikleemi
ikkinä
mestariteos
lume

sä voit ladata koko kirjan torrenttina
tai suoraan tästä.
ja jakaa sitä kaikille. siitä mä kiitän.
pdf-tiedosto onpi se.

mulle saa kertoa miltä se tuntuu.

Tuesday, January 12, 2010

2013 häämöttää

Käännösteksti. Alkuperäinen: Teafaerie: Towards 2013


Kymmenenvuotiaana uskoin maailmanlopun koittavan seuraavan vuoden kuluessa. Eräällä suuresti ihailemallani ja kunnioittamallani aikuisella oli kellarissaan suuri maailmankartta johon hän tökki nastoja merkiksi tapahtuneista maanjäristyksistä, tulivuorenpurkauksista ja muista luonnonkatastrofeista. Ilmeisesti hän etsi merkkejä Raamatun ja Nostradamuksen ennustusten toteutumisesta. Kerran salakuuntelin häntä, ja kuulin hänen kertovan toiselle luotettavana pitämälleni aikuiselle että lopun alkuun oli vain vuosi aikaa. Asuinpaikkamme Kalifornia tulisi suistumaan mereen, ja rutto, nälänhätä ja ydinkatastrofi tulisivat riivaamaan koko maailmaa matkallamme kohti viimeistä tuomiota. Lamaannuin täysin! En kyennyt pyytämään selvennystä aikuisilta koska pelkäsin heidän kertovan asiasta vakoilemilleni henkilöille, enkä myöskään halunnut sysätä salaisuuteni taakkaa muiden lasten harteille, joten päätin selvittää asian omin päin. Tämä oli varmaankin ensimmäinen kerta kun tunsin voimakasta psyykkisen vieraantumisen tunnetta. Vääristyneestä todellisuustunnelistani katsottuna ikätoverieni kiinnostuksen kohteet tuntuivat yhdentekeviltä. Madonnan uudelle musiikkivideolle ja yläasteen muotivillityksille ei juuri jäänyt tilaa. Muiden tietämättömyys, heidän vääjäämätön kulkunsa tuhoa kohti, oli surrealistista seurattavaa. Aloin ajatella vuosittaisia juhlapäiviä lajinsa viimeisinä. (Vietin viimeisen jouluni ja viimeisen syntymäpäiväni... ) Reputin aineissa joissa olin aiemmin ollut mallioppilas, ja ahdistus sekoitti vatsani, jonka seurauksena oksentelin paljon. Hirvittävää. Vuosi kuitenkin kului, eikä maailma loppunutkaan. Kuukausien ajan odottelin vääjäämätöntä, kunnes koin oivalluksen. Istuin isäni katolisessa kirkossa kuuntelemassa latinaksi pidettyä messua, ja yhtäkkiä käsitin aikuisten olevan väärässä. Päätin että uskoisin vastedes ainoastaan asioihin joista minulla olisi omakohtaista todisteita. Uskoisin ainoastaan asioihin jotka tuntuvat oikeilta, sen sijaan että mukisematta nielisin kaiken tarjotun. Tuota periaatetta olen siitä lähtien pyrkinyt jalostamaan.

Puhe vuodesta 2012 palauttaa nämä lapsuudenkokemukset mieleeni. Vihastuttaa ajattelen ihmisiä kamppailemassa samanlaisten ongelmien parissa kuin minä tuolloin. Koska en peittele kiinnostustani psykedeeleihin ja psykedeelikulttuuriin, minulta kysellään aiheesta jatkuvasti: "Mitä tekemistä vuodella 2012 on hallusinogeenisten huumeiden kanssa?" Joissain piireissä psykedeelit ja 2012 tuntuvat vyyhtiytyvän toisiinsa tiiviisti. Yksi syy tähän on se, että nämä meemit ovat levinneet tiettyjen psykedeelijulkkisten puheiden siivittäminä. Toinen syy on se, että psykedeelikokemuksiin tuntuu usein liittyvän intuitiivinen kutina lähitulevaisuudessa häämöttävästä mullistuksesta. Tämä yhdistyy luontaisesti erilaisiin mielikuviin tuomiopäivästä tai singulariteetista, sekä tiettyjen psykedeelishamanismin harjoittajien että heidän tuotostensa kuluttajien parissa.

Psykedeelit ja selvänäköisyys on kautta aikain liitetty toisiinsa. Ainakin pintapuolisesti tarkasteltuna, aboriginaalien shamanismin tarkoituksena on ennustaminen. Alkuperäiskansat tahtovat luonnollisesti ennakoida huomisen säätä tai metsästyksen tuloksia. Tuleeko lapsesta poika vai tyttö? Paraneeko sairas? Shamaanilta kaivataan vastauksia, ja shamaani puolestaan pyytää opastusta kasvioppailtaan. Kuinka hyvin tämä toimii? Asiasta on monenlaisia näkemyksiä. Olen kuullut mielettömiä tarinoita, mutten julistaisi yhtäkään niistä "todisteeksi". Jos huumeet aiheuttaisivat niin kiistämätöntä ennaltanäkemisen kykyä kuin sinisilmäisesti halutaan uskoa, voisin kuvitella aiheesta olevan jo melkoisesti luotettavaa näyttöä. Toisaalta, voin kuvitella että jos itse törmäisin ihmisryhmään joka todella pystyisi ennustamaan tulevaa, en tahtoisi pakottaa heitä astumaan asian suhteen julkisuuteen. Psykedeelisen ullakon nurkissa lojuu yhä tarkoin vartioituja salaisuuksia, ja ehkä niin on hyvä. Ei kuulosta hyvältä idealta herättää hallituksiemme epäterveellistä kiinnostusta oletettuja psykedeelisiä supervoimia kohtaan. En silti voi välttää pohtimasta asiaa. Ennustusten sanotaan kumpuavan lähes aina poikkeavista tajunnantiloista. Joskus tila saattaa syntyä spontaanisti, joskus sen taas sanotaan käynnistyvän "kohtaamisesta", vaikkapa enkelin vierailusta. Toisinaan taas "profeetat" ovat tuottaneet itselleen poikkeuksellisia tajunnantiloja tulikokeiden, rituaalien tai psykoaktiivien avulla. Kuuluisa Delfoin Oraakkeli on saattanut nuuhkia maanraosta leijailevia huuruja - aiheesta on kirjoitettu paljon. Muinaiset mayat ovat mahdollisesti rouskineet sieniä. Asiasta ei tiedetä varmuudella. Jos psykoaktiivit näyttelevät ennustuksissa merkittävää roolia, tekeekö se ennusteista enemmän tai vähemmän uskottavia?

Itsellänikin on ollut varsin kummallisia hetkiä psykedeelien ja epälineaaristen aikakokemusten parissa. Tämän perusteella, olettaen että muut muuttujat on karsittu pois, saattaisin pitää trippaavaa profeettaa luotettavampana kuin selväpäistä. Asia on kuitenkin monimutkainen. En ole lainkaan vakuuttunut siitä, että minkäänlaista ennakoitavaa tulevaisuutta on edes olemassa. Tai ehkä mahdollisia tulevaisuuksia on miljoonittain. En aio lähteä "determinismi vastaan vapaa tahto"-väittelyyn. Se on kompakysymys, jonka kummankin näkemyksen puolesta voidaan löytää todisteita, tai esittää epämääräisiä vaihtoehtoisia käsityksiä kunnes aivot ovat solmussa. Aika on hauskaa. Psykedeeleissä tuntuu joskus siltä kuin olisi elänyt saman hetken uudestaan ja uudestaan, tai siltä että leijailee sekunnin päässä normaalista ajankulusta, ikuisessa déjà vu -luupissa jossa kaikki tuntuu jo tapahtuneen, tai tuntee voivansa ennakoida mitä on tapahtumassa juuri ennen sen tapahtumista. Olen arvellut sen olevan aivojen häröilystä johtuva kaikuefekti, tuskin sen kummempaa. Tapahtuessaan se kuitenkin hämmentää. Toisenlainen omituinen kokemus toistuu usein kun otan LSD:tä ja MDMA:ta yhdessä. Koen eräänlaisen "etiäisen", näyn tulevasta, hyvin lyhyestä tapahtumasta. Näyssä saatan esimerkiksi seisoa pienellä puisella sillalla katsellen tähdenlentoa mieheni kanssa, ja sitten vuodet kuluvat ja koko juttu unohtuu, kunnes tapahtuma toteutuu todellisessa elämässä, aina kyseisen aineyhdistelmän vaikutuksen alaisena. Vuotaako jotakin yhdestä tripistä toiseen, vai onko tämä vain kekseliäs illuusio? Olisin vakuuttunut siitä että kyseessä on harha tai kuvitellut muistot, jollen olisi useasti puhunut tällaisista tilanteista ääneen ennen niiden tapahtumista. En olisi voinut saada näitä kokemuksia aikaan vain todistaakseni väitteeni oikeaksi. Vaikea sanoa. Asia on mysteeri. Joskus tunnen etukäteen, että tulen trippaamaan tiettynä ajankohtana vaikkei minulla olisi mitään syytä olettaa sitä mahdollisuudeksi. Asiaan liittyvä tietynlainen kutkutus ei kuitenkaan ole koskaan ollut väärässä. Sekin on aikamoinen mysteeri.

Ennustaminen, samoin kuin puhe entiteeteistä, tuntuu kahelilta puheenaiheelta, mutta kun tutkitaan ihmisten uskomuksia, käy ilmeiseksi ettei asia ole aivan mitätön. Erään CNN:n ja Timen mielipidemittauksen mukaan, vuonna 2002 yli 60% amerikkalaisista uskoi Ilmestyskirjassa ennustetun maailmanlopun todella tulevan tapahtumaan, ja 17% uskoi sen tapahtuvan omana elinaikanaan. En tiedä millaisia yrttejä Johannes Kastaja aikanaan poltteli, mutta jouduin pienenä kopioimaan Ilmestyskirjan tekstejä, ja se on kyllä melkoisen psykedeelistä kamaa. Se oli myös iso pettymys. Syntinen ihmiskunta kärsii ja hosuu avuttomana, rakastavan luojansa muovatessa heitä yhä uudelleen, vaikkeivät he sellaista ansaitsisikaan. Jätän häiritsevät yksityiskohdat väliin, mutta Ilmestyskirja päättyy ihmissielujen enemmistön ikuisesti kestävään kidutukseen. Ei kuulosta tulevaisuudelta jonka synnyttämiseen tahtoisin osallistua.

Tähän törmää myös osassa 2012-retoriikkaa. Ei minua niinkään häiritse puhe galaktisesta konjunktiosta tai napojen siirtymästä, olkoonkin että merkittävä osa siitä kuulostaa newage-huuhaalta. Sen sijaan minua kyllä rasittaa apokalyptiset tuomiopäivänennustukset. Pidän sellaista paskanjauhantaa vaarallisena, koska siihen keskittyminen voi pahimmillaan toteuttaa itsensä. Kohu 2012-katastrofipornoelokuvan ympärillä saa minut kiehumaan ja suremaan tuhansien "googleta 2012"-mainoskampanjoiden kynsiin joutuneiden sinisilmäisten lasten kohtaloa, lasten joista monet uskovat päiviensä olevan luetut. 2012-elokuvan ikäraja on 13. Miljardien viattomien kuolema on ilmeisesti vähemmän haitallista kuin paljas nänni? Grrrrrrr! Toki jokaisella on oikeus ilmaista visioitaan. Itsestäni vain tuntuu tärkeältä työstää - psykedeelisillä visioilla tai ilman - tulevaisuutta jollaisen mielelläni näkisin myös tapahtuvan. Dramaattista maailmanloppua julistavat tuntuvat minun röyhkeästä näkökulmastani tarkasteltuna teeskentelijöiltä. Jos he todella uskoisivat sivilisaation tuhon kolkuttelevan ovella, he luultavasti varastoisivat hädissään purkkimuonaa ja ostaisivat tavaraa luotolla. Jotkut toki tekevätkin niin - hyvä homma. Se pitää loitolla herkkäuskoisiin kohdistuvasta pelkojen lietsonnasta. Tahdon sanoa meuhkaajille: Tiedätte varsin hyvin ettei taivas ole romahtamassa. Antaa tulla vaan, selkä suoraksi ja osoittakaa väitteeni vääräksi, ja varautukaa näyttämään naurettavilta niin tehdessänne. Jos talvipäivänseisauksena vuonna 2012 tapahtuu jotain merkittävämpää kuin vuonna 2000 tapahtui, lupaan printata tämän tekstin ja syödä sen, visertäen iloisesti niiden laulua joita tällä tekstilläni loukkasin. (Olin väärässä, olin väärässä, olin todella, todella väärässä, en ole juuri koskaan väärässä... )

Okei, minäkin olen käynyt kyseisellä tripillä. Olemme keskellä valtavaa mullistusta joka tulee romahtamaan jonkinlaiseen singulariteettiin. Koin tämän jo kauan ennen kuin siitä alettiin puhua yleisemmin. Monet ovat kokeneet saman; niin monet, että se on jo muodostunut kliseeksi. Kyllä, se tuntuu todelliselta. Takaako tämä, että se on Totta, totta tai "totta"? Voihan olla, että kyseessä on yksi ihmismieleen rakentuneista oudoista attraktoreista. Tai ehkä kyse on siitä, että tunnemme kuoleman vääjäämättömyyden, joka tarkoittaa sitä että myös oman todellisuutemme kuolema on vääjäämätön, ja tahdomme laajentaa kuolemamme kaikkea koskevaksi. Ehkä jotkut eivät vain kykene käsittelemään suruaan, surua siitä että kaikki upeus maailmassa tulee jatkumaan myös ilman heitä. Tämän seurauksena he kuvittelevat helvetin jota kohti kaikki on ajautumassa, mutta jonka he itse tulevat täpärästi välttämään. Tällaisen tripin yleisyys saattaa olla seurausta siitä, että olemme eläneet ydinsodan varjossa, kollektiivista kuolemanhaluamme tunnustellen. Maailmanloppu vapauttaa vastuusta. Asialle on olemassa monenlaisia yksinkertaisia selityksiä. Kyseessä ei ole uusi ilmiö. Kliimaksia on ennusteltu vuosituhansien ajan, ja joka kerta kun taivaallinen esirippu ei putoakaan, profeetat joko ottavat kunnian väistämättömän ehkäisystä tai jauhavat pienestä laskennallisesta virheestä ja suunnittelevat ennusteensa uusiksi suodakseen itselleen lisätilaa kiemurteluun. En väitä etteivätkö monet näistä ihmisistä uskoisi omiin ajatuksiinsa, tahdon vain sanoa että näiden asioiden suhteen on kautta aikain oltu väärässä. En väitä tietäväni mayakulttuurista juuri mitään, mutta hyvä ystäväni kirjoitti gradun aiheen tiimoilta, eikä todistusaineisto juurikaan vakuuttanut häntä. Muinaiset mayat eivät ilmeisesti olleet erityisen kiinnostuneita 2012-myytistä, ja lähes kaikki modernit mayat kiistävät sen. Huuhaa-ihmisten keskuudessakaan se ei ollut suuren mielenkiinnon kohteena ennen 60-lukua. Se alkoi paisua kun harmoninen konvergenssi oli kulutettu loppuun. Vaikka jokaikinen muinainen maya olisi uskonut maailmanloppuun vuonna 2012, mitä se todistaisi? Ihmiset uskovat kaikenlaisiin omituisiin juttuihin, ja tämä pätee myös sieniä naposteleviin mystikoihin jotka jättävät jälkeensä siistejä raunioita ja tietävät astronomiasta hieman liikaa.

Eskatologia tuntuu yleensäkin hieman vastuuttomalta. Jos puolet Yhdysvaltojen äänestysikäisistä aikuisista todella uskoo maailmanlopun olevan käsillä, onko ihmekään että elämme kuin Rooman keisarit, kuluttaen törkeitä määriä hupenevia luonnonvarojamme, paiskoen muovipulloja olkiemme yli rappiollisen huolimattomuuden siivittäminä? Sori kakarat, isukki ei tule siivoamaan sotkujamme. Eivätkä avaruusoliot. Vitustako minä tiedän? No en tiedäkään. Ja koska en tiedä, joudun väkisinkin elämään ikään kuin tehtävänämme olisi toimia tämän planeetan vartijoina tulevien satojen tuhansien vuosien ajan. Pelissä on hieman liian kovat panokset jotta voisimme perustaa strategiamme muinaisista ennustuksista tehtyjen hämärien tulkintojen varaan. On pakko toimia ikään kuin meillä olisi kaikki vastuu. "Meillä" tarkoitan meitä juuri sellaisena kuin juuri nyt olemme. Emme voi odottaa, että kotikutoinen teknologinen singulariteetti tulee pelastamaan läskimme. Vuosien ajan oikeutin valtavan hiilijalanjälkeni sanomalla, että mikäli energiakriisiä ei elinaikanamme saada ratkaistua nanoteknologialla joka muuttaa kokispullot rikkaaksi maaperäksi, roskaamisen synnyttämä kaatopaikka tulee olemaan ongelmistamme vähäisin. Pidin jokaista mussuttamaani ylipaketoitua herkkua luottamuslauseena teknologista kekseliäisyyttämme kohtaan. Sittemmin olen ottanut muutaman askelen taaksepäin. Teknologiset ennustukset ovat science fictionia, perinteiset ennustukset taas fantasiaa. Toki pitää paikkansa, ettei mikään tosiaan ole kuin ennen. Alati kiihtyvä muutoksen tahti tuntuu ilmeiseltä. Pyrkimys yrittää ymmärtää nykyhetkeä ja tulevaisuutta on meille luonteenomaista. Tämähän on shamaaninkin tehtävä. Mutta me voimme valita kuinka tahdomme asiasta puhua. Se saattaa jopa osoittautua merkitykselliseksi.

Erityisen vastuuttomalta tuntuu aiheettomien pelkojen levittäminen. Monet meistä puhuvat tyhjiä sanoja siitä kuinka ajatuksemme tai tahtomme rakentavat todellisuuttamme. Mikäli tällainen ajatus missään määrin pitää paikkansa, ei inspiroivampien suuntien hahmottelussa ole syytä viivytellä. Vaikka puheet saastuttamisesta tuntuisivat täydeltä hölynpölyltä, on silti selvää ettei epätoivo ratkaise ongelmia. Toivon puute on toivoton lähtökohta. Pidän pyhänä tehtävänäni kasvattaa avaruusaluksellamme vallitsevaa taistelutahtoa pisteeseen jossa kykenemme ylläpitämään elämäämme. Uskon mahdollisuuksiimme. Minua voi kutsua optimistiksi. Ehkä olen pelkuri joka ei uskalla kohdata epäonnistumisen mahdollisuutta. Miten päin vain, fanitan älyllistä elämää yleisesti, ja pidän kotijoukkuen puolta. Ihmiset! Etenevä pako! Esirippu on nostettu ja vihollisen portit ovat auki. Vitut torpedoista, enkä tahdo tietää todennäköisyyksistä. Uskon, että mikäli selviydymme seuraavista 50 vuodesta, meillä on mahdollisuus muuttaa suuntaamme ja vakauttaa tilanne ennen kuin kasvamme peruuttamattomasti liian kieroon. Olemme onnekkaita saadessamme elää tällaisen muutoksen äärellä. Jos selviydymme, päädymme kukaties asuttamaan satoja maailmoita miljoonien vuosien aikana, ja tulevaisuuden ihmiset tulevat tekemään kunniaa kaikille, jotka ovat kantaneet soihtuamme näiden haasteiden lävitse. Jos tyrimme, ei jäljellä tule olemaan yhtäkään omahyväistä, lausetta "Mitä minä sanoin!" toistelevaa petturia. Asettakaa panoksenne.

Kyllä, muutoksen nopeus on kiihtymässä todella jyrkästi. Ei liekeissä olevan maailman käryjen haistamiseen tarvita taikatemppuja. Nykyisten kasvukäyrien yleistäminen myös tulevaisuutta koskeviksi (joka on perusteltua muttei varmaa - ei putoava esinekään kiihdytä vauhtiaan loputtomasti) luo sellaiseen vaikutelman, että olemme astumassa täysin käsittämättömän tilaan, jonka kasvava uutuuden määrä on synnyttämässä. Olen aina pitänyt Terence McKennan näkemyksistä tähän liittyen, olkoonkin etten koskaan oikein ymmärtänyt nolla-aika-aaltoa, jonka lisäksi todellakin syytän häntä osasta 2012-ilmiöön liittyvää hölynpölyä. Tai ehkei syyttäminen ole oikea sana. Epäilisin, että ainakin osittain hänen tarkoituksenaan oli haastaa ihmisiä kiihtyvän muutoksen rakentavaan pohdiskeluun. Hän tahtoi rohkaista erityisesti psykedeelikkoja tekemään parhaansa, helpottamaan muutoprosessin sulavuutta myös niillä joille äärimmäiset tilanmuutokset ovat vieraita. Terencen 2012-visiossa minua miellytti eniten hänen sinnikäs optimisminsa. Kuuntelin hänen keskusteluaan Mark Pescen kanssa Esalen-instituutissa vuonna 1998. Työpajan teemana oli "Teknopakanat historian äärellä", ja se käsitteli tätä aihetta loistavasti. Konferenssin aikana Mark esitti ystävälleen kysymyksen: "Kuinka suhtautua eskatoniin?" Tämä vastasi yhdellä sanalla: "Kyllä." Tämän seurauksena syntyi Yeschaton-postituslista, joka kymmenen vuoden ajan dokumentoi "lähestyvää kaiken loppua" innostuneen odotuksen siivittämänä. Nykyään lista on jo valitettavasti lakkautettu, mutta nähdäkseni juuri sen kaltaisia juttuja tarvitsemme. Olen fiilistellyt minun ja Seuss Deanin Ever Higher-tumblrsivun uudelleenkäynnistämistä, postatakseni sinne ainoastaan vaikuttavaa taidetta ja myönteisiä, psykedeelistä futurismia ja radikaalia evoluutiota käsitteleviä uutistarinoita. Excelsior! Olen kyllästynyt välinpitämättömyyteen. Tässä se on! Eiköhän aleta innostua tilanteestamme, jos ei muusta syystä niin siksi että muut vaihtoehdot ovat niin perseestä.

Visualisoikaamme positiivinen eskaton! Jos 2012-ilmiö kerran toimii niin hyödynnetään sitä! Eräs ystäväni pyrkii luomaan mayojen pitkälaskun päätöksestä massiivisen psykedeelisen festivaalin jota kohti yhdessä syöksymme, tarkoituksena nostaa kulttuurimme aivan uudelle tasolle. Hän on järjestänyt Anteversary-seisauspäivänjuhlia New Yorkissa jo vuosien ajan. Diggaan. Loistavaa. Jos 2012 saa innostumaan tulevaisuudesta ja rohkaisee työstämään avoimempaa, laajentuvia mahdollisuuksia tarjoavaa maailmaa, pidän sitä positiivisena meeminä. Lypsäkäämme esiin kaikki sen tarjoamat mahdollisuudet. Kaikenlaisen kiihtyvään muutokseen liittyvän ymmärryksen lisääntyminen on tervetullutta. Valtaosa ihmisistä ei luullakseni vielä edes tiedä koko asiasta. Tehdään siitä mahtavaa. Tahdon meidän työskentelevän yhdessä kohti sellaista maailmanloppua, jonka kanssa kykenemme elämään. Apokalypsi ei tarkoita samaa kuin armageddon. Armageddon on jo määritelmällisesti perseestä. Apokalypsi on kreikkalainen, paljastumista tarkoittava sana. Se tarkoittaa verhon tai naamion poistumista. Jos intuitiomme povaa radikaalia muutosta, miksemme kirjoittaisi siitä tarinaa joka tähtää ymmärryksen kasvamiseen? Lähestykäämme tulevaa päiväntasausta täysinäisyyden ja anteliaisuuden juhlana. Hahmotelkaamme eskaton johon ei vaadita jumalia, hirviöitä, avaruusolioita tai aikamatkaajia. Kertokaamme tarina siitä kuinka ratkaisemme itse omat ongelmamme ja teemme villeimmistäkin unelmistamme totta työskentelemällä yhdessä - rakkauttamme, toivoamme, rohkeuttamme, älykkyyttämme ja uteliaisuuttamme hyödyntäen. Kertokaamme tarina siitä kuinka olemme kytkeytymässä yhteen, ja siitä kuinka luvattu singulariteetti on jo käsillä. En usko muutoksen tapahtuvan yhtäkkiä. Nähdäkseni se on jo käynnissä. Me olemme kauttaaltamme sen kyllästämiä. Jos tahdomme luoda jonkinlaisen siirtymäriitin, 2012 tuntuu yhtä hyvältä hetkeltä kuin mikä tahansa muukin. Miksei? Rakentakaamme sitä kuitenkin kestävän tulevaisuuden syntymäksi, koska emme tahdo haaskata liike-energiaamme seuraavan päivän darran mukana.

Tietenkään emme voi kieltää sitä mahdollisuutta, että muinaiset mayat ovat todella saattaneet iskeä naulankantaan, ja on jopa mahdollista että tuomiopäivän hehkuttajien tulkinta on oikea - että viimeiset päivät todella ovat käsillä. Olen yrittänyt innostua tuosta ajatuksesta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Myönnän mayojen kalenterin loppupisteen osuvan häkellyttävän hyvin linjaan sekä nykyisten valtavien mullistusten, että myös kiehtovien astrologisten muodostelmien kanssa, mutta entä sitten? Kyseessä voi olla silkka sattuma. Kyse voi olla myös resonanssista tai synkronisaatiosta tai ironiasta tai jostain vielä huonommin ymmärretystä ilmiöstä. Olemme maalanneet itsemme tiukasti nurkkaan, eikä tämän näkemiseen tarvita erityistä neroutta. Siltikin; jos kaikessa ilmentyvä fraktaalirakenne tässä supertarinassamme kattaa sekä ennustukset että historian, uskon mahdollisuuksiimme, siihen että voimme puristautua ajan tarjoaman ahtaan reiän lävitse kohti viisaampaa tulevaisuutta. Oman avuttomuuteni ja epätoivoni kiintiöt taisivat kulua loppuun jo peruskoulussa. Tuntuu siltä kuin minut olisi rokotettu niitä vastaan. Maailmanloppu on niin eilistä. Nähty, tehty, sloganilla varustettu t-paita löytyy vaatekaapista, aika siirtyä eteenpäin.

Monday, January 4, 2010

Suomalaisuudesta



Oon tässä pyöritelly suomalaisuutta. Tuntuu tärkeältä olla avoin omille juurille.

Monet meiän sukupolven ihmiset - etenki semmoset "ajattelevat nuoret", junou - halveksuu suomalaisuuttansa. Musta siinä menee jotain hukkaan. Isänmaallisuus nähdään synonyymina junttiudelle, kiihkoilevalle patrioottisuudelle ja rasismille. Kovimpaan ääneen isänmaallisuudesta puhuvat ovat usein ilmeisen peloissaan, ja vetävät siksi övereiksi esimerkiksi väkivallan tai naurettavuuksiin menevän suvaitsemattomuuden avulla.

Meillä on joku ihmeellinen kollektiivinen huono itsetunto. Aina kun joku ulkomainen media kirjoittaa mitä tahansa Suomesta, suomalaisuudesta tai suomalaisten valmistamista tuotteista, Suomessa kohistaan. Se tuntuu huvittavalta, mutta asialle lienee syynsä?

Mun ikäisten isovanhemmat oli sodassa, ja se oli traumaattista. Monet meni siitä ihan paskaks, niiden tunne-elämä meni lukkoon sodan takia, ja siksi heidän lapsensa, meidän vanhempamme, eivät myöskään usein ole kaikista etevimpiä tunteiden kanssa. Tämä on luontaisesti välittynyt meihinkin.

Meidän sukupolvellamme on kuitenkin paljon aikaa ja vapautta. Me voimme rauhassa työstää tunnepuoltamme kuntoon, ja sitä kautta avata suhteitamme omiin vanhempiimme ja -isovanhempiimme. Se tuntuu tärkeältä.

Vaikken kannatakaan turhien suojamuurien pystyttelyä tai ylläpitoa, näen tärkeänä sen, että Suomen rajoja on puolustettu. Se mahdollistaa meille tänä päivänä paljon vapauksia ja hyvinvointia tarjoavan maan, jonka kansalaiset voivat tehdä töitä rakentaakseen samanlaisen vapauden ja hyvinvoinnin mahdollisuuksia myös oman maansa rajojen ulkopuolelle. Toki on tahoja jotka tahtovat rajoittaa vapauksiamme, mutta Suomen kaltaisessa maassa laajentuvan vapauden puolesta on vielä suhteellisen helppo taistella.

Ja kyllä, sotiminen on perseestä, mutta niin on myös se että aggressiivisten yksilöiden tai maiden annetaan riehua täysin vapaasti. Kannatan kaikenlaisten väkivaltakoneistojen purkamista, mutta (ainakin tällä hetkellä) luulen että sellainen on tehokkainta toteuttaa askel askeleelta, maiden välisellä yhteistyöllä, sen sijaan että joku yksittäinen maa riisuu itsensä aseista ja kutsuu siten jonkun toisen valtion juoksemaan sisään ja ottamaan vallan.

Maailman rajat näyttävät olevan hälvenemässä. Ihmiskulttuurilla on mahdollisuus uudenlaiseen, maailmanlaajuiseen yhtenäisyyteen. Tuntuu ilmeiseltä että kaikenlaisilla persoonallisuuksilla - niin yksilöiden kuin kansakuntienkin - on paikkansa kokonaiskuvaa rakentavassa palapelissä.

Kutinani kertoo mulle, että Suomalaisuudessa on runsaasti ammennettavia voimavaroja - tietynlainen taipumuksellinen sulkeutuneisuutemme, juroutemme ja takapajuisuutemme voidaan kääntää eduksi siinä missä yksilönkin persoonallisuuden särmät.

Musta meillä on kaunis kieli. Kauniit kollektiiviset arvet. Kaunis luonto. Kaunis kulttuuri, kaikkine puutteineen. Ei sitä poista se, että mun mielestä myös afrikassa on kauniita kieliä ja arpia ja luontoa ja kulttuureja, myöskin omine puutteineen.

Mitä suomalaisuus merkitsee sulle?
Mitä suomalaisuudella voidaan tehdä?
Miten sitä voitaisiin valjastaa kaikkien hyödyksi?