Tuesday, May 12, 2009

Viesti tavikselle



Me ihmiset tahdomme tuntea itsemme erityisiksi. Oletamme että tehokas keino tähän on leimata muut samatuisiksi. Samanlaisiksi. Massaksi. Harmaaksi. Se luo turvaa - voimme hetken kokea olevamme enemmän.

Sitten sanotaan että tavikset, toi on tavis, tavis sitätä. Usein näin sanotaan ihmisistä joita ei juurikaan tunneta. Meistä on kivaa niputella ihmisiä koska sitten voimme tuntea vedätyksellistä hyvänolontunnetta tuntiessamme itsemme paremmaksi. Me kaikki olemme rasisteja. Me kaikki tunnemme epäluuloa tuntematonta kohtaan, me yleistämme. Tätä ei kai voi paeta, mutta kun tiedostamme sen, opimme olemaan toimimatta sen mukaan.

Ihminen joka ei oikein tunne itseään, ehkäpä pelkää peilikuvaansa, mukautuu normeihin jottei kukaan kiinnittäisi huomiota. Hän saattaa helposti päätyä kuvittelemaan olevansa tavallisempi kuin muut, tylsä. Tällainen kuvitelma heijastuu luonnollisesti myös käytökseen. Sitten joku ajattelee, että tällainen ihminen on tavis.

Veikkaan, että "tavis" on oikeastaan ihminen,
a) joka ei ole vielä tajunnut omaa erityislaatuisuuttaan
ja/tai
b) jonka erityislaatuisuutta tavikseksi luokitteleva ei vielä ole tajunnut.

Mä en ole ikinä tavannut tavallista ihmistä, siinä mielessä kuin tavallisuus ymmärretään mitäänsanomattomuudeksi. Me olemme kaikki täysin ainutlaatuisia kokonaisuuksia. Se, jos jokin, tuntuu tavalliselta. Sellainen on tavis. Tämän tajuaminen voimauttaa meidät.

Me olemme ihmeitä.

Ei meidän tarvitse kilpailla toistemme kanssa erityisyydestä - me olemme kaikki juuri niin uskomattomia kuin uskallamme kuvitella, ja mielikuvituksessamme pesii tolkuttomuus - ei rajoja.

Katsellaan puhkeavamme kukkaan.

Thursday, May 7, 2009

Kun rakkauden rajat liukenevat




Oli jo pitkään tehnyt mieli kirjoittaa jotain käytännöllistä rakkauden kiemuroista, joten tuumasta toimeen. Tämä on niin monitahoinen aihe, että teksti jää väkisinkin pintaraapaisuksi. Käsittelen joitakin mieleeni tulleita tärkeimpiä ydinajatuksia. En väitä näkemyksiäni Totuudeksi enkä voi taata niiden toimivuutta muiden elämässä. Itselleni pärisee.


Kerran oivalsin, kuinka keinotekoiselta rajoitukselta tuntuu ajatus siitä, että ihminen saisi rakastaa vain yhtä, tai että intiimisuhteita voisi olla vain yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Samanaikaisesti kuitenkin tuntui epämiellyttävältä mielikuva siitä, että jotkut panevat ympäriinsä ilman herkkyyttä, keskinäistä kunnioitusta tai kommunikaatiota, ja jotkut sitten kutsuvat sellaista "vapaaksi suhteeksi".

Aloin pureskella asiaa laajemmin. Rehellisyys johti ymmärrykseen: seurustelu ei estä kutkutusta muita ihmisiä kohtaan. Tuntui tärkeältä sanoa asia ääneen - en tahdo elää valheessa, en itseäni enkä muitakaan kohtaan.

Aloin hyväksyä, etteivät tunteeni asetu minkäänlaisiin tarkasti määriteltyihin, absoluuttisiin rajoihin. Polyamoria, kyky rakastaa montaa, tuntui sitä itsestäänselvemmältä mitä enemmän sitä tunnustelin. Kävi luonnolliseksi kysyä, miksei tunteita saisi myös fyysisesti ilmentää kenen tahansa kanssa. Miksi intiimisuhde tietyn ihmisen kanssa velvoittaisi rajaamaan muut pois? Harva uskoo, että vanhemmat rakastavat kahta lasta vähemmän kuin yhtä, tai että useat ystävyyssuhteet rajoittavat toistensa syvyyttä - miksi asia olisi toisin intiimisuhteissa?

Miksi ylipäätään koemme niin suurta tarvetta määritellä suhteitamme? Miksi on tärkeää rajata, onko joku ihminen "ystävä" tai "kumppani"? Miksei "ystävän" kanssa voisi olla intiimiä kontaktia?


Ihmisillä on luonnollisesti kaikenlaisia oletuksia polyamorian suhteen. Jotkut diagnosoivat sen sitoutumiskammoisten kivankuuloiseksi tavaksi oikeuttaa epäempaattinen, sekoileva ympäriinsänussinta. Miksei se voisi joillekin sitäkin olla, mutta itselleni on tuntunut tärkeältä, että suhteeni pääsevät vapaasti muovautumaan, kasvamaan ja syventymään, romantiikalla tai ilman. En näe yksiselitteisiä rajoja "ystävyyden" ja "muun" välillä. Minulla ei ole pelkoa pitkiä, vaikka koko elämänkin mittaisia suhteita kohtaan: Nautin siitä, että ihmissuhteillani on aikaa ja tilaa rakentua. En vain näe, että yhden suhteen tulisi väistämättä rajata muut pois. Rehellinen kommunikaatio ja herkkyys toimivat. Ajankäytölliset kysymykset ovat toki todellisia, viikossa kun on rajallinen määrä tunteja; näiden haasteiden kanssa eletään.

Yksi yleinen kommentti kulkee linjalla "Mä oon mustasukkanen, emmä pystyis!" Mielestäni yksi polyamorian keskeisistä lähtökohdista on se, että mustasukkaisuutta ja muitakin hankalia tunteita pyritään tiedostamaan, havainnoimaan ja ymmärtämään, ja niistä keskustellaan. Niiden olemassaolon hyväksyminen on tuntunut toimivan paljon paremmin kuin tukahduttaminen, mikä pätee elämän muillakin osa-alueilla. Olemme omistushaluisia, kehitämme helposti riippuvuuksia ja haluamme pitää tärkeistä asioista tiukasti kiinni koska olemme epävarmoja. Pelkäämme yksinjäämistä. Jos elämme ajatuksessa, jonka mukaan elämämme ei mitenkään voisi olla täyttä ilman tiettyä ihmistä, ei ole ihme, että takerrumme.

Itestäni tuntuu vahvasti siltä, ettei mikään tietty yksittäinen ulkoinen elementti ole välttämätön täydelle elämälle. Olemme toki sosiaalisia eläimiä ja yhteys on luonnollinen tilamme, mutta olemme myös varsin hyviä sopeutumaan.

Kokemukseni mukaan rakkaus ei pysty kukoistamaan jos siihen kohdistetaan pakkoja ja vaatimuksia. Se on herkkä instrumentti - liian jäykkä ja puristava ote estää soljuvuuden. Parasta mitä rakkaudelle voi tehdä, on poistaa sen tieltä esteitä, luoda sille tilaa hengittää ja kasvaa dynaamisesti. Loppu sujuu itsestään.


Empaattinen kommunikaatio. Pelottava muuttuu mahdolliseksi ja siedettäväksi kun siitä puhuu ääneen. Haaste on suuri, mutta mitä enemmän olen puhunut ja kuunnellut, sitä selkeämmäksi on käynyt, että puhumattomuus ja välttely ovat täysin mahdottomia vaihtoehtoja - ne aiheuttavat sellaisia ongelmia, joita ei välttämättä saa millään tavalla selvitettyä tai korjattua. Rankkojen aiheiden käsittely on ajoittain kivuliasta ja saattaa koetella sietokyvyn rajoja, mutta mikä voisi olla kasvattavampaa?

Uusiin ihmisiin rakastuminen tuntuu poikkeuksetta höyrähdyttävältä kokemukselta, ja silloin on suuri vaara sokeutua jo olemassaolevien suhteiden tarpeille. Konkreettinen vaara on myös se, että yhden suhteen ongelmia on helppo alkaa huomaamattaan paeta uusiin suhteisiin, joihin aiemmat ongelmat kuitenkin seuraavat itsepintaisesti mukana. Tuoreen suhteen alkuenergia tuntuu helposti aiheuttavan kritiikitöntä suhtautumista rakastumisen kohteeseen. Rakastuminen herättää usein tunteen siitä, että uusi ihminen on nyt jotain täysin uudenlaista, ihmeellistä, ennennäkemätöntä, vastaus kaikkiin toiveisiin joita on ikinä ihmissuhteisiin ja elämään uskaltanut kohdistaa. Tämän tiedostaminen auttaa pitämään perspektiiviä ja jäsentämään omaa tunnemaailmaa.

On luonnollista, että ihmisten määrän lisääntyessä myös mahdolliset muuttujat lisääntyvät. On suuri haaste saada kahdenkin ihmisen välinen suhde toimimaan, saati sitten jos ihmisiä on enemmän. Polyamoria kuitenkin myös helpottaa monia asioita. Monet näennäisesti monogamisissa suhteissa elävät pettävät toisiaan (ja itseään), ja näen suureksi syyksi tälle halujen kieltämisen, johon ei rehellisyyden mahdollistavassa suhteessa (jonka ei toki välttämättä tarvitse olla polyamorinen) tarvitse alistua. Polyamorisessakin suhteessa on toki mahdollista pettää valehtelemalla - jos on esimerkiksi sovittu, että kaikista intiimikontakteista puhutaan avoimesti, silloin kertomatta jättämistä voidaan pitää pettämisenä. Ei liene mielekästä antaa lupauksia joita ei ole valmis pitämään. On tärkeää, että suhteet perustuvat osapuolten yhteisymmärrykselle.

Oman polymatkani varrella olen ehtinyt käydä läpi monenlaisia ajatuksia, kokemuksia ja tunnetiloja. Ajoittain kyseenalaistan näkemyksiäni hyvinkin rankasti, ja olen välillä elänyt monogamisestikin, ja oppinut senkin kautta paljon itsestäni ja suhteistani.

Omasta puolestani voin sanoa, että kunkin ainutlaatuisen ihmissuhteen tarpeista, intohimoista ja mieltymyksistä kumpuava tapa olla ja vuorovaikuttaa tuntuu oikealta ja toimivalta.


Itselleni monimutkaisimpia kysymyksiä polyamorian suhteen ovat olleet sukupuolitaudit ja jälkikasvu, tosin näistä molemmat voivat toki olla yhtä lailla haasteellisia myös ei-polyamorisissa suhteissa.

Olen pelännyt sukupuolitauteja niin kauan kuin olen niiden olemassaolosta tiennyt. Olen pähkäillyt paljon sitä, miten useiden kumppanien kanssa olisi mielekästä toimia. Esimerkiksi HIV saattaa näkyä vasta kolmen kuukauden kuluttua tartunnasta. Jos taudittomuus halutaan varmistaa, on loogista, että sukupuolitaudit mahdollistavaa intiimikosketusta harjoitetaan vasta sen jälkeen, kun uusi kumppani on käynyt testeissä kolme kuukautta viimeisen suojaamattoman seksikontaktinsa jälkeen, ja mikäli uudella kumppaneilla on muita vakikumppaneita, samat turvallisuusperiaatteet koskevat myös näitä.

Seksi kattaa luonnollisesti myös suuseksin, joskin oman perehtymiseni pohjalta olen muodostanut käsityksen, jonka mukaan HIV ei ole suuseksissä merkittävä riski: En ole onnistunut löytämään mitään viitteitä siitä, että HIV olisi todistettavasti tarttunut suuseksin välityksellä. Tahdon kuitenkin alleviivata, että tämä on vain oma tulkintani, ja muunlaiset rajat ovat aivan mahdollisia ja hyväksyttäviä. Seksi ei koskaan ole absoluuttisen riskitöntä, ja jokainen voi määritellä omat rajansa niin, että tasapaino riskien ja turvallisuuden suhteen tuntuu oikealta.


Jos omat ihmissuhderihmastot kasvavat laajoiksi (=kumppaneilla ja kumppanien kumppaneilla on paljon kumppaneita), täyttä varmuutta kaikkien seksuaaliterveydestä on yhä vaikeampi saavuttaa. Tällöin on yksinkertaisesti luotettava ihmisiin ja omien kumppanien arvostelukykyyn. Itse olen pitänyt riskien minimoinnin suhteen hyvänä käytäntönä säännöllisiä testejä useita kertoja vuodessa – myös silloin, kuin ei ole mitään erityistä syytä epäillä tauteja. Helsingissä Sukupuolitautien poliklinikka on ystävä.

Rehellisyyden lisäksi en tykkää asettaa ihmisille mitään absoluuttisia sääntöjä tai vaatimuksia. Kumppanini tekevät mitä haluat; odotan seksuaaliterveyteen liittyvien riskien suhteen täyttä avoimuutta. Joskus virta vie mukanaan ja ihmiset päättävät tietoisesti ottaa tavallista suurempia riskejä; sellaisen jälkeen on erityisen tärkeää kertoa valinnoistaan muille kumppaneilleen rehellisesti, jotta ihmiset voivat itse tehdä omat päätöksensä parhaan tiedon pohjalta.

Polyamoria ei tarkoita sitä, että kaikkien tai kenenkään kanssa olisi pakko harrastaa seksiä. Jokainen asettaa itse omat rajansa, ilmaisee ne selkeästi ja kunnioittaa muiden rajoja.


Lapset ovat se toinen suuri haaste - kuinka ne sopivat yhteen polyamorian kanssa? Lapsi vaatii valtavasti aikaa ja paneutumista, ja lapsen saaminen peräänkuuluttaa pitkäaikaista sitoutumista, itsestä riippuvaisen olennon hyvinvoinnin asettamista etusijalle. Polyamorialla tai ilman, kyseessä on epäilemättä yksi ihmiselämän suurimpia haasteita.

Itsellänihän ei jälkikasvua ole, mutta mielikuvani on, että etenkin pari ensimmäistä syntymää seuraavaa vuotta ovat niin intensiivisiä, että kapasiteetti romanttisten suhteiden aktiiviseen ylläpitämiseen on yleensä aika kovalla koetuksella. Suhdemuodosta riippumatta avainasemassa on osapuolten herkkyys ja empatiankyky, huolenpito ja kommunikaatio. Käytännön mahdollisuudet riippuvat paljon suhteen osapuolista ja laadusta – yleispäteviä malleja tuntuu hankalalta muodostaa.

Kokemukseni ja käsitysteni mukaan lapset tuppautuvat suhtautumaan kasvuympäristöönsä jokseenkin mutkattomasti, eivätkä todennäköisesti pidä polyamoriaa, homoseksuaalisuutta tai muita normista poikkeavia inhimillisen kanssakäymisen muotoja mitenkään erikoisena tai epämiellyttävinä, mikäli aikuiset heidän ympärillään eivät niin tee. Uskon, että lapset kasvavat epätavallisempienkin suhderihmastojen puitteissa terveesti, mikäli yleiset olosuhteet ovat kunnossa. Näiden kysymysten osalta lapsiin liittyvät ongelmat tuntuvatkin yleensä kytkeytyvän ensisijaisesti aikuisten suhtautumiseen.


(Henkilökohtaisesti olen viime aikoina pohtinut jonkin verran sitäkin mahdollisuutta, että laajemman sosiaalisen lähiverkoston äärellä eläminen olisi lapsille terveellisempääkin kuin modernille ajalle tyypillinen rajattu ydinperhemalli, mutta ei siitä sen enempää tähän väliin.)


Parhaimmillaan polyamoria tuntuu rikastavan kaikkien osapuolten elämää. Meillä on tapana projisoida odotuksiamme tunteidemme kohteisiin, ja monoamorisessa mallissa yhden ihmisen harteille saattaa kasaantua kohtuuttoman suuria vaatimuksia ja oletuksia. Hyväksyn kaikkien ihmisten täydellisen ainutlaatuisuuden. Erilaisten ihmisten kanssa on erilaisia kokemuksia, ja joidenkin kanssa voi nauttia täysin toisenlaisista asioista kuin toisten. Tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, että yksi ihminen olisi paras tai kaikista eniten oikea.

Polyamoria on ollut äärettömän rankka polku. Se ei missään tapauksessa ole helppo olemisen muoto, vaan kuten kaikki henkiset haasteet, vaatii valtavasti tahtoa, panostusta, joustavuutta ja määrätietoisuutta. Itselleni tämä on kuitenkin ollut valtavan palkitseva taival joka kulkee sulavasti käsi kädessä muun ajatus- ja arvomaailmani kanssa. Olen oppinut todella paljon itsestäni ja muista ihmisistä, ja alkanut nähdä ja arvostaa inhimillisen kokemuksen kauneutta uusilla tavoilla. Kokemuksen moninaisuus ja erilaiset, toisiaan rikastavat perspektiivit ravitsevat olemisen kaikkia puolia.

Aiheesta puhuminen aiheuttaa kulttuurinormeistamme johtuen häpeää, mutta vielä enemmän häpeää on aiheuttanut vaikeneminen. Ääneen ilmaiseminen tuntuu vapauttavalta, ja kannan seuraukset selkä suorana.


Olen vuosien kuluessa toisinaan päivitellyt tätä tekstiä kun siihen on tuntunut tarvetta. Käsitykseni elävät ajan myötä, ja toisinaan mieleen tulee yksinkertaisesti aiempaa toimivampia, selkeämpiä tapoja ilmaista käsittelemiäni asioita.