Tuesday, October 6, 2009

Erinomaisia ajatuksia pinnallisuudesta


Pinnallisuuden vastustaminen voi vaikeuttaa elämän kokonaisvaltaista kokemista.

Olen joskus kuullut jonkun sanovan "tää on kyllä aika pinnallista, mutta..." kuvatessaan jotain ei-niin-syvälliseksi kokemaansa, itselleen tärkeää aktiviteettiaan tai mieltymystään.

Pinnallisuuden vastustaminen maistuu vahingolliselta. Kun kritiikin pelossa yritämme peitellä yleisesti pinnallisiksi tulkittuja puoliamme, kiellämme merkittävän osan itseämme. Pyrkimällä näyttäytymään ei-pinnallisesti syvällisinä toimimme juuri sillä tavalla, jota pinnallisuuden kritiikillä yritämme vähentää. Hyväksymällä "pinnalliset" puolemme annamme monipuolisuudellemme, viisaudellemme ja monimutkaisuudellemme tilaa hengittää.


"Asioita syvällisesti pohdiskeleva" syyttää joskus kanssaihmisiään pinnallisuudesta, esimerkiksi koska nämä eivät ole kiinnostuneita keskustelemaan samanlaisista asioista kuin hän itse. Hän saattaa tuomita toisten elitapoja, näkemyksiä tai kiinnostuksen kohteita yrittämättä todella ymmärtää miksi he elävät elämäänsä kuten elävät.

Jollen olisi näin itserakastunut, luultavasti hävettäisi enemmänkin tajuta että olen itsekin toteuttanut tätä. Annan kuitenkin itselleni anteeksi.

Happovalaistunut, kaiken ymmärtänyt hippi saattaa haluta jakaa oivalluksiaan kaikille, ja suivaantuu siitä ettei muita kiinnosta. Näkökulman avartuessa hippi kuitenkin luultavasti ymmärtää, että tärkeimmät oivallukset voi ilmentää aiheesta ja tilanteesta riippumatta - jollei sanoilla, niin teoilla vähintäänkin.


"Jotai autojen viritystä, en tajuu noit vitun amiksii."
"Siistii paeta todellisuutta vetämäl jotai kamaa. Menis töihi!"
"Miten tota voi kiinnostaa jotku vaatteet noin paljo? On elämäs muutaki!"

On ilmeisesti helppoa olettaa, että itselle vieraista asioista kiinnostunut ihminen on yksinkertaisesti toivottoman tyhmä tai loputtoman homeessa. Mistäpä tietäisin vaikka näin olisikin, mutten kuitenkaan koe tarpeelliseksi tarrautua oletuksiini. En ole tavannut tylsää ihmistä - kaikissa tunnen kiinnostuksen kohteista riippumatta kiehtovaa ja inspiroivaa.

Pinnalliset arviot tuntuvat haitallisilta myös esimerkiksi silloin kun arvioidaan toisen ihmisen motiiveja. "Sitä kiinnostaa pelkästään muiden arvostus" ja vastaavat heitot latistavat ihmisen kaksiulotteiseksi karikatyyriksi, eikä tämä ainakaan helpota ymmärrystä ja kasvua. Myötätunto lienee kanankakoista parhaita.


Joitakin omia puoliani joita voi halutessaan pitää pinnallisina:

* Vietän ajoittain paljon aikaa peilin edessä. Katselen itseäni eri kulmista. Ajoittain ihastun, toisinaan ällötyn. Katselen myös itsestäni otettuja valokuvia haltioituneena.
* Koen vaatteet tärkeäksi. Korut myös. Koen niiden ilmentävän sisäistä maailmaani, välittävän minua. Voin ajoittain pukeutua myös älyttömästi, harkitsemattomasti tai rumasti, mutta silläkin vähintään alitajuisesti kommunikoin jotain.
* Katselen mieluusti kuvia kauniista, joskus myös pornoa.

"It is only shallow people who do not judge by appearance. The true mystery of the world is the visible, not the invisible." -- Oscar Wilde

Friday, September 11, 2009

Onko ongelmia?


wikipediasta:
"Ongelma on este, joka tekee vaikeaksi saavuttaa haluttu päämäärä, kohde tai tarkoitus. Se viittaa tilanteeseen, ehtoon tai asiaan, jota ei ole vielä ratkaistu. Laajassa merkityksessä ongelma tulee asianomaiselle henkilölle ilmeiseksi sitten kun hän huomaa merkittävän eron olemassaolevan tilanteen ja halutun tilanteen välillä.

Työelämässä ongelmasta käytetään usein kiertoilmausta haaste, koska käsite ongelma saatetaan kokea negatiiviseksi ilmaukseksi. Esimerkiksi: Yrityksellämme on loppuvuonna edessään monia haasteita tarkoittaa samaa kuin Yrityksemme kohtaa loppuvuonna monia ongelmia."


Yhdyn kokemukseen siitä, että käsitteellä "ongelma" tuntuu usein negatiivinen lataus. Kummastelen seuraavaa tulkintaa jonka mukaan "haasteita" ja "ongelmia" tarkoittaisivat täysin samaa.

Kun sanotaan "ongelma", tarkoitetaan usein "mahdoton haaste". Tämän vuoksi olen, onnistunein seurauksin, päättänyt kokeilla lähestyä kaikkia "ongelmia" "haasteina". Mahdottomat haasteet on vain kestettävä. Mahdolliset haasteet taas on vain kestettävä.

Elämä on alkanut tuntua mutkattomammalta, joskin luontevasti myös loputtoman paljon haasteellisemmalta - selkeältä mutta vaativalta vau.


Ihmisyys on kiemuraista, esimerkiksi kun sattuu. Kipu oli joskus olevinaan isokin ongelma. Ongelma syntyy pyrkimyksestä vältellä kipua, ts. vammaisesta todellisuuspakoaddiktiosta. Yritys paeta kipua maksimoi kivun paskaltatuntuvuuden. Kipu kerää kaiken huomion ja vittuperkele. Heti kun hyväksyn kivun ja alan havainnoida sitä tietoisesti, meditatiivisesti, sen olemus muuttuu. Intensiivisyys säilyy mutta paskamaisuus vähenee. Viimeksi koin tämän Frankfurtin lentokentällä ampiaisen naitua kättäni. Huusi pistokohtani: "Huomio! Huomio! Keskity, urpo!". Heti kun laskin aivoni kihelmöivän aistiärsykkeen hellään huomaan, siitä alkoi virrata perverssin nautinnollisia tuntemuksia. Aijaa, ei tää kipu ookaan absoluuttisen huono juttu, se vaan vaatii paneutumista.

Mulla on sellanen vaikutelma, että niin kauan kun kipu on tarpeeksi mietoa jotta mielellä on saumaa tehdä siitä arvioita ("Byhyy, sattuu, en tykkää", "Vittuuuu menis jo pois, haluun keskittyy salkkareihin!", "Vali vali blah blah"), käsissä on tietoinen valinta: Voin itse vaikuttaa kivun laatuun. Kivun hyväksyminen ja siitä seuraavan aistielämyksen fiilistely vähentää kivun paskamaisuutta huomattavasti. Niin, ei se välttämättä poista sitä kokonaan. Voi olla että määrä pysyy täysin samana, mutta mieluummin kilo paskaa kuin kilo mansikoita, eiku. Mutta joka tapauksessa tuntemus muuttuu. Pakkomielteisesti "Kaikki tai ei mitään"-luuppiin liimautuvat psykoosipotilaat voivat poistua vastaanotolta keksimään parempia suunnitelmia.

Joskus kivun määrä voi kasvaa sietorajan yli. Se voi tapahtua esimerkiksi luiden katkeillessa, pään särkyessä, auton keskeyttäessä liitonsa kohtaamiseen joustamattoman tiiliseinän kanssa tai vaikkapa läheisten potkaistessa tyhjää. Sietorajalla tarkoitan pistettä, jonka ylityttyä mielellä ei ole enää tilaa arvioida sanallisesti sitä onko kivaa vai kamalaa.

Kärsimys vaatii kärsivällisyyttä. Tarpeeksi sietämätön tuntemus on yllättävänkin siedettävää, koska mieli naksahtaa pois päältä kun sattuu tarpeeksi. Jäljelle jää vain minä ja ääretön kärsimys. Mitä tehdä kun nautinto menee överiksi? Nauttia. Mitä tehdä kun kärsimys menee överiksi? Kärsiä. Oliko vaihtoehtoja? No ei, siispä missä ongelma? Kun sattuu ni sit sattuu, ja se sattuu. Yksinkertaista? Yksinkertaista. Ja kaiken vaativaa.

Kun kärsimyksen määrä taas laskeutuu siedettävälle tasolle, voidaan palata tietoiseen havainnointiin, jolloin kipu paskamaisuudessaankin luultavasti saa ainakin jonkin verran mielenkiintoisia ja siten miellyttävämpiä piirteitä.


Mitä vittua siis tarkoitan sanoessani "tietoinen havainnointi"?
No, ainakin:
Hyväksymistä. "Jaaha, havaitsen tällaista."
Rehellistä toteamista. "Ahaa, tällainen tuntemus/ajatus tapahtuu minussa."
Tuomitsematonta tarkkailua. "Asiat eivät itsessään ole hyviä tai huonoja, hyvä ja huono syntyvät minussa."

Asioiden välttely venyttää niiden tuottamaa kärsimystä loputtomasti. Tunteiden kieltäminen jumiuttaa kokemuksen virran. Saattaa tuntua siltä, ettei elämä (tai tilanne) etene mihinkään. Maailma vaikuttaa staattiselta. Tietoisella havainnoinnilla tuntuu olevan taipumus päästää kokemus soljumaan. Vaikeiden asioiden välttelyn kanssa vuorovaikuttaa loputon laiskuuden ja huonojen (joskin usein varsin kekseliäiden) tekosyiden virta.

Vaikeat tunteet ovat kuin vanhempiensa huomiota huutava pieni lapsi. Huuto ei lopu ennen kuin sen lähde hyväksytään olevaksi ja reagoidaan. Lapselle voi tietysti vetää jätesäkin päähän ja yrittää keskittyä muuhun, mutta tieto huudon olemassaolosta ei yleensä sillä katoa.

On taipumusta tukahduttaa kateuden, mustasukkaisuuden ja pelon kaltaisia tuntemuksia tunteita. Joskus siksi kun ne hävettävät. Joskus kun luullaan että niitä pitäisi ymmärtää. Tai kun niille ei ole aikaa. Mutta tunteet eivät katoa väistelemällä. Pakoilu sysää tunteiden välisen tasapainon kaaokseen, kaaokseen joka ohjaa valintoja, vailla kokijansa ymmärrystä. Sitten ihmetellään että miksen ole vapaa ja miksi noin muutenkin tuntuu ihan paskalta. Tehokkain tie tasapainoon? Tietoinen havainnointi, ja siitä jokseenkin automaattisesti seuraava reagointi (=tilanteen muutokseen johtavat käytännön toimet). Jos en reagoi, luultavasti en ole vielä havainnoinut tarpeeksi rehellisesti. Jos minulla on varaa vältellä tai valittaa ilman että toimin, tunne ei luultavasti ole vielä vetänyt minua tarpeeksi paskaksi. Hajoa vielä kulta, kyllä se siitä.

Kun siis havaitsen että taidanpa tuntea mustasukkaisuutta kun Elviira työntelee kieltään Aarno-Petterin korvakäytävään, niin sanon sen ääneen, jos en äänihuulieni kautta niin ainakin ajatuksissani omassa päässäni. Hyväksyn, että tältä nyt tuntuu, eikä sen tarvitse tarkoittaa mitään muuta kuin sitä, että tältä tuntuu. Se ei tarkoita, että jonkun pitäisi tehdä jotain toisin jotta ei tuntuisi, ei huolimatta siitä että se saattaa tuntua musta ikävältä. Hyväksyn vain. Tunne. Se on siinä, olemassa, tunnen sen. Jos tuntuu vaikealta hyväksyä, niin sitten hyväksyn vaikeuden tunteenkin. Sekin on vain tunne, tai ajatus, ihan sama, se on siinä kuitenkin. Okei, musta tuntuu että tunnen mustasukkaisuutta, ja tuntuu vaikealta hyväksyä että tunnen mustasukkaisuutta, jaa, no jännä havainto, olenpa kiinnostava. Ehkä teen jotain asialle, ehkä en, mutta tärkeintä että havainnoin. Kikkeli.


Jankataanpa: Ongelma syntyy kun olemassaolevan tilanteen ja halutun tilanteen välillä huomataan merkittävä ero. Kuten kaikki luovat ja elämästänsä nauttivat tietävät, elämä sujuu kun "siellä jossain" häämöttävillä päämäärillä niistetään perää, toisin sanoen:
1) asettamalla juuri tällä hetkellä tapahtuva prosessi (jatkuva, loputon, etenevä, muuttuva, muovautuva, yllätyksellinen, kehittyvä) ensisijaiseksi (päämääräksi), ja
2) asettamalla tulevaisuudessa mahdollisesti odottavat päämäärät toissijaisiksi.
Toisin sanoen, ongelmat ratkeavat parhaiten nauttimalla niiden olemassaolosta ja niiden tarjoamasta haasteesta. Kolmansin sanoen, elämä on tässä ja nyt. Odota vaan sitä jotain tulevaa hetkeä nykyisen kustannuksella, voin luvata sen loputtoman vitutuksen lähteeksi. Ei siinä, ettäkö vitutusta ei riittäisi joka tapauksessa, mutta pitääkö sen määrä tosiaan yrittää maksimoida?

EN! VOI! Pakottaa ajatuksiani. Mitä enemmän yritän hiillostaa, sitä enemmän kelat menevät jumiin. Sen sijaan voin havainnoida omia ajatteluprosessejani, ja iloita huomatessani niiden ratkovan haasteita itsestään. Jos haaste ei tunnu avautuvan, ehkä sen aika ei ole vielä - keskitynpä siis johonkin muuhun kunnes se taas kutsuu luokseen. "Pitäisi ajatella" - eikä pitäisi. Ajatukset ajattelevat itse itsensä. Koiraa ei tarvitse pakottaa kakkaamaan. Oivallus ajattelun automaattisuudesta muuttaa ongelmat juuri sopiviksi, loputtoman vaikeiksi loputtoman palkitseviksi haasteiksi. Runk runk.


Vaikutelma monien tavallisten elämän ongelmien mahdottomuudesta tuntuu syntyvän taulapäisestä yrityksestä vaatia todellisuutta olemaan SITÄ MITÄ MINÄ HALUAN, sen sijaan että opettelisin haluamaan todellisuutta. Mikäli ongelmat eivät itsemurhaudu niitä havainnoimalla, niin vika harvoin sijaitsee katsonnan kohteessa; vielä vähemmän sijaitsee vastuu.

Kipu ei ole ongelma. Rakkaus ei ole ongelma. Pelko ei ole ongelma. Ristisanatehtävä ei ole ongelma. Kauneus ei ole ongelma. Kuolema ei ole ongelma. Ongelma on vain yksi näkökulma. Ongelmat liittyvät ajatuksiin, ongelmat eivät ole tunteita. Tunteet ovat järjettömiä - eivät järjen kanssa ristiriidassa vaan järjen ulkopuolella. Miksi joku yrittää vaatia niitä järjeksi? Vaatiiko sama tyyppi ikävystyneisyyttä olemaan polkupyörä?

Tunteiden rakenteet voivat käydä järkeen, mutta rakenteet eivät ole tunteet itsessään, rakenteet ovat vain karttoja, eivätkä kartat ole kuvaamiaan alueita, vaan karttoja, niin, onko päässä nyt selvää, onko? Selvääkö? Selviääkö?

Tunteissa ei ole mitään ratkaistavaa, ne on vain tunnettava. Voimme kaivata ratkaisuja ja loogista ymmärrystä tunteista syntyville tulkinnoille ja oletuksille; niitä voi olla kiva lääppiä, mutta ongelmat eivät ole ulkona vaan sisällä, omissa asenteissamme, omissa valinnoissamme. Vika ei ole maailmassa vaan homeisissa odotuksissamme, jotka nekin antavat periksi päästämällä viisaus polttamaan ne kuosiin. Jos ne eivät vielä pala niin ole viisaampi. Jotkut yrittävät paeta vastuun rujoa todellisuutta väittämällä itseään tyhmäksi, jes kiva pakokeino. Kykyjen vähättely ja liioittelu ovat kuitenkin molemmat itsensäkusetusta ja kusi on tunnetusti perseestä, epäkäytännöllistäkin. Todelliselta vaikuttaa se, etten minä voi tietää kykyjeni rajoja, voin ainoastaan arvailla aiempien yritysteni perusteella, yritysten joita kaikkia ovat aina ja loputtomasti leimanneet omat oletukseni ja odotukseni, joista riisuttuna saatan mitä vain.


Me luomme kaikki maailman ongelmat. Ongelma on sanojen luoma illuusio, joskus kiva ja viihdyttävä mutta kuitenkin vain illuusio. Tällä en tarkoita sitä, etteivätkö ongelmat voisi olla niitä kokeville täysin todellisia; ainoastaan, että niitä ei näytä "olevan" "olemassa" missään absoluuttisessa mielessä. En vastusta ongelmia, ne ovat usein viihdyttäviä ja rikastavat elämää, mutta perspektiiviä, pyydän. Ja saan. Pelkkää voittoa.


Tavallaan siis aika saatanan rankkaa myöntää ettei missään vaikuttais olevan mitään todellista ongelmaa.



Kuulen mielelläni kritiikkiä, mutta pelkän teorian voitte sijoittaa ohutsuoliinne - intohimoitsen käytäntöä.


Kuuntelin tossa yks päivä Nirvanaa ja nauroin ja kiihotuin. Kyynärpäähän sattuu. Lihakset tuntuu hyvältä, omat ja muiden. Mun päässä on viime aikoina ollut ihan vitun selkeää, ja sen seurauksena oon ollut elämästä paskana, ja se on kaunista. Mitä enemmän nään, mitä selkeämpää kaikki on, ja sitä vaikeampaa on vältellä havaintoa siitä, että maailma on täynnä sateenkaaria, kukkaisia, typeriä (mutta kuitenkin oppitunteina niin saatanan tarpeellisia) sotia ja nälkään+ripuliin kuolevia lapsia.

Vailla tippaakaan kyynisyyttä sanon, että tää maailma on hajottavuudessaankin äärettömän ihastuttavaa.

Thursday, July 9, 2009

Meditaatioon


Meditaatio toimii tässä.
Se voi tuntua ei-tekemiseltä ilman pyrkimystä tai tavoitetta.
Myrskyävän mielen "takaa" paljastuu hiljainen, tyyni tarkkailija. Myrsky voi jatkua, mutta alla jokin pysyy rauhallisena.
Meditaatio tuntuu synnyttävän mielenkiintoisia asioita. Tuntuu vaikealta/tarpeettomalta sanoa, mitä meditaatio "on".
"Oikeaa tapaa" ei liene. En voi/yritä opettaa ketään - voin vain kertoa mikä mulle on toiminut.

Itse olen jumittanut mm. näin:

1) Istu alas selkä mahdollisimman suorana; risti-istunta tai lootusasento tuntuvat musta optimaalilta (ja vahvistavat selkää ja koko kehoa) mutta jos niihin ei taivu niin mikä tahansa mukava asento käy
2) Valitse seinästä piste, keskitä katseesi siihen (silmät voi kyllä pitää myös kiinni)
3) Keskity syvään hengitykseen, anna sen virrata vatsasta alkaen
4) Havainnoi.


Ajastettu meditaatio tuntuu sujuvalta - muuten helposti pakenee epämukavuuden koittaessa. Voi alottaa vaikka kymmenestä minuutista ja kokeilla erilaisia kestoja jos siltä tuntuu. Toisaalta ajastetussa meditaatiossa ainakin itelläni on taipumusta yrittää arvuutella kuinka paljon on vielä jäljellä.


Meditaatiossa ei ole tarkoitus pakottaa mitään, tai painostaa ajatuksia hiljaiseksi, tai päästä sfääreihin. Meditaatiossa ei ole lineaarisia päämääriä, meditaatio on vain olemista, kokemukseen vapautumista tässä ja nyt.

Havainnoin. Tiedostan mitä sisälläni tapahtuu.
Kun mieli karkaa, huomaan sen ja palautan keskittymisen, aina uudelleen.
Hengitys on hyvä kiinnekohta.
Meditaation ei ole tarkoitus olla kivaa, jos ei kamalaakaan.

Vastoin stereotyyppisiä mielikuvia, meditaatio ei johda negatiivisten tunteiden tukahduttamiseen eikä tee kenestäkään ylimielistä, epäinhimillistä, teennäisen rauhallisella äänellä puhuvaa kaikkitietäjää. Kenenkään kusipäisyyttä ei voi laittaa meditaation piikkiin.

Hiljaa istuminen tuntuu ajoittain äärettömän vittumaiselta, ajoittain taas ekstaattiselta, usein vain tyhjyydeltä.
Hyväksy. Havainnoi. Hyväksy. Havainnoi. Hyväksy. Havainnoi. Hyväksy. Havainnoi. Hyväksy. Havainnoi.


Päämäärättömyydestä huolimatta olen huomannut mm. seuraavanlaisia sivuvaikutuksia:

- keskittymiskyvyn parantuminen - turha hötkyily on vähentynyt
- tunteiden käsittelemisen helpottuminen
- valtavankin kuohunnan keskellä (elämän kriisitilanteissa tai vaikka psykedeelitripillä) on helpompi löytää oma keskipiste, ydin johon nojata
- ajattelun selkiytyminen
- kehotietoisuuden kasvaminen, kehon vahvistuminen, yhteisymmärrys kehon ja mielen välillä
- euforia
- auttaa hyväksymään itseä muita maailmaa
- ei oo kovin usein oikeesti tylsää
- heittäytyminen on helpottunut
- aamumeditaatio tuntuu rakentavan päivän tekemisille tukevan perustan


Meditaation ja psykedeelien yhteydestä puhutaan aika paljon - usein "henkiset koulut" karsastavat psykedeelejä, ja 60-luvulla jenkkeihin saapuneet intialaiset gurut lupailivat meditaation tuovan samat edut kuin psykedeelit, mutta ilman haittavaikutuksia. Itse en kuitenkaan näe näitä toistensa korvaajina, vaan koen kummankin täydentäneen toisiaan ja elämääni ainutlaatuisella tavalla. Meditaatio tuntuu enemmän hiljentyvältä ja rauhoittuvalta, psykedeelit taas tuntuvat visionäärisiltä, intensiivisiltä ja ryöppyäviltä. Kummallekin on sijansa.

Meditaatiota voi tehdä kaikenlaisissa tiloissa. Oon suunnitellut että vois joku päivä juoda perseet ja meditoida.

Meditaatio ei ole uskonto, eikä sen toteuttaminen vaadi minkäänsorttista fanaattisuutta tai dogmia. Itse asiassa päin vastoin, se tuntuu yhdeltä epäideologisimmista tekemisen muodoista.


Kuten tripit yleensä, meditaatio jää päälle kun sen parissa viettää aikaa.

Wednesday, June 10, 2009

Kertomus siitä kuinka kaikki mullistuu nyt


Jauhan aina informaatiovallankumouksesta. Nyt siitän näkökulmia.

Tiede avautuu kohti open source -henkistä mallia jossa työstetään ja jaetaan yhdessä ja avoimesti (mm. Human Genome Project). Patentoimisen sijaan yhä useampi nero tahtoo jakaa keksintönsä vapaaseen käyttöön (esim. ekorakentamiseen liittyvät oivallukset). Nanoteknologia oivaltuu (kelatkaa, printattavaa elektroniikkaa on jo olemassa). Kvanttimekaniikka ja muut postmodernin tieteen teoriat panevat maailmankuvaamme. Tieto tunkeutuu saataville.

Jäykkään puoluepolitiikkaan perustuva näennäisdemokraattinen järjestelmä murhaa itsensä vertaisdemokratian tieltä. Vastuu siirtyy kaikille tahdokkaille. Hyvä esimerkki tästä on se, kuinka Ruotsin Piraattipuolue teki kiihkeän ja äänekkään läpimurron EU-parlamenttiin. Kansainvälinen media heräsi heti. Lyhyessä ajassa vanhojen puolueiden informaatioteknologiaan liittyvät kannat ovat alkaneet muljahdella huomattavasti piraattimyönteisemmäksi. Piraattipuolueen menestys pakottaa äänestäjiensä menettämistä pelkäävät puolueet hereille. Kiintoisa on myös orastava päihdepoliittinen vallankumous. Skarpin nettiaktivismin tukemana ja provosoimana kansainvälisessä valtamediassakin aletaan vähitellen uskaltaa sanoa tabu ääneen: Täyskieltolakipolitiikka on toimimaton, päihteiden aiheuttamia ongelmia maksimoiva paska.


Web 2.0: Blogien, foorumeiden ja yhteisösivustojen myötä mielenmaailmat löytävät yhä nopeammin vastaanottajansa. Kaikki ottavat kaikilta vaikutteita ajatuksina, kuvina, ääninä ja tunteina. Aiempina aikoina "erikoiset ihmiset" erakoituivat. Tänään jokainen voi löytää jonkun jonka kanssa peilata kokemustaan. Taide (=itseilmaisu jokaisessa muodossaan) auttaa ymmärtämään kulttuuria ja luo sitä. Runsaasta jokseenkin mitäänsanomattoman tuntuisesta möhnästä huolimatta, todella vaikuttavan (olennaisen) informaation tarjonta tuntuu juuri sopivan loputtomalta.

Google tulee luontevasti tähän väliin. Simppeli hakukone on vähitellen laajentunut ja kasvattanut monia mutkia ja puolia. Se osaa jo tulkita merkityksiä ja kääntää kieleltä toiselle (toistaiseksi hassuin tuloksin mutta kehittyvällä tehokkuudella). Se tarjoaa miljoonan kirjaston sisällön - ilmaiseksi. Vitun hippiutopia.


Kasvon- ja äänentunnistusteknologia kehittyy. Kamerakännykät ovat arkea. Valvontakameroita on yhä useammassa kulmassa. Yksityisyys murenee, osittain vapaaehtoisella avustuksellamme. Olemme kuin huomaamattamme tottuneet paljastamaan itsejämme julkisesti sosiaaliseen sähköverkostoon. Monet kokevat tämän kuumottavaksi, mutta valvontateknologiat ulottuvat onneksi enenevästi koskettamaan kaikkia - myös auktoriteetteja. Rehellisyys astuu yhä tärkeämpään asemaan. Vallanpitäjien on jo melkoisen vaikea puhua kaliumkarbonaattia jäämättä kiinni (tjeu youtube).

Kontrollifriikit, valtansa menettämistä pelkäävät poliitikot yrittävät kiristää otettaan. Kiristäminen puristaa esille yhteiskuntamme sairaita alueita ilmentäviä kollektiivisia oireita. Alkaa käydä selväksi, etteivät "mielenterveydelliset ongelmat" ole vain harvojen haaste: Yksilöiden pahoinvointi ilmentää yhteistä tapaamme ymmärtää olemassaoloamme, toisiamme ja maailmaamme. Se peilaa kaikkea sitä, mitä olemme itsessämme kieltäneet ja tukahduttaneet, ja heijastuu kaikkiin.

Paine kasvaa. Muutosvoimat keräävät vauhtia virtuaalimaailmassa, mutteivät rajaudu sen sisälle vaan säteilevät kaikkialle yhteiseen todellisuuteemme. Kilpailevien visioiden synteesi pakottautuu olevaksi. Vastapuolet rikastavat toisiaan. Yhä laajemmat vapaudet arkipäiväistyvät niin nopeasti, että unohdamme niiden syntyneen vasta aivan äskettäin.


Läpinäkyvyyden lisääntyessä epäekologisten ja epäeettisten tuotteiden kauppaaminen käy taloudellisesti kannattamattomaksi. Nykysysteemin kelvottomat ominaisuudet murenevat rytisten, tehden tilaa toimivammille ratkaisuille. Kestämättömälle pohjalle rakentunut rahajärjestelmämme pakottuu muutokseen. (Huom! Jos joku kuvittelee mun sanovan rahaa itseisarvoiseksi pahaksi, mä tapan. Ongelman ydin ei vaikuttais olevan rahan ideassa vaan käytännön toteutuksessa.) Syntyy uudenlaisia vaihdon ja jakamisen välineitä ja periaatteita. Yhä useampia hyödykkeitä voidaan jakaa halvalla tai ilmaiseksi. Rutiininomaiselle palkkatyölle tarjoutuu vaihtoehtoja: Ihmiset tuottavat avoimia tietosanakirjoja, vapaaehtoisella maksulla pyöriviä ohjelmistoja ja taidetta jonka hinnan ostaja saa itse päättää. Ilmaista ruokaa jaetaan vapaaehtoisvoimin. Yhä useampi lahjoittaa hyväntekeväisyyteen. Jaettavaa ja jakamisen väyliä syntyy jatkuvasti lisää. Vaikka köyhyyttä ja puutetta on yhä eikä tietoverkko yllä vielä kaikkialle, suunta on silti selkeä.

Kommunikaatioteknologia edesauttaa myönteisiä kulttuurillisia nyrjähdyksiä. Tehokas kommunikaatio tulee tarpeeseen useiden globaalien kriisien huohottaessa kohti. Tarve ratkaista eloonjäämisongelmia nopeuttaa luovien ratkaisujen syntyä ja leviämistä. Uusi teknologiamme tarjoaa erinomaisia työkaluja käytännölliseksi koetun informaation tehokkaaseen kanavointiin.

Jotenkin on sellainen kutina, ettei mikään inhimillinen sähläys onnistu enää suistamaan tätä prosessia raiteiltaan. Varmaa tietoa en toki kuvittele omaavani, tämä on täysin subjektiivista, rajatun näkökulman masturbointia - saattaa olla, että ikävälle reitille osuva asteroidi tappaa kaikki tai joku innostuu ydinkärkien kanssa. Muuten soosi on kuitenkin selvä: Jotain on syntymässä. Sen muotoa on toistaiseksi vaikea hahmottaa tarkasti, mutta ilmiselvästi se rakastaa toteutumista.

Tuesday, May 12, 2009

Viesti tavikselle



Me ihmiset tahdomme tuntea itsemme erityisiksi. Oletamme että tehokas keino tähän on leimata muut samatuisiksi. Samanlaisiksi. Massaksi. Harmaaksi. Se luo turvaa - voimme hetken kokea olevamme enemmän.

Sitten sanotaan että tavikset, toi on tavis, tavis sitätä. Usein näin sanotaan ihmisistä joita ei juurikaan tunneta. Meistä on kivaa niputella ihmisiä koska sitten voimme tuntea vedätyksellistä hyvänolontunnetta tuntiessamme itsemme paremmaksi. Me kaikki olemme rasisteja. Me kaikki tunnemme epäluuloa tuntematonta kohtaan, me yleistämme. Tätä ei kai voi paeta, mutta kun tiedostamme sen, opimme olemaan toimimatta sen mukaan.

Ihminen joka ei oikein tunne itseään, ehkäpä pelkää peilikuvaansa, mukautuu normeihin jottei kukaan kiinnittäisi huomiota. Hän saattaa helposti päätyä kuvittelemaan olevansa tavallisempi kuin muut, tylsä. Tällainen kuvitelma heijastuu luonnollisesti myös käytökseen. Sitten joku ajattelee, että tällainen ihminen on tavis.

Veikkaan, että "tavis" on oikeastaan ihminen,
a) joka ei ole vielä tajunnut omaa erityislaatuisuuttaan
ja/tai
b) jonka erityislaatuisuutta tavikseksi luokitteleva ei vielä ole tajunnut.

Mä en ole ikinä tavannut tavallista ihmistä, siinä mielessä kuin tavallisuus ymmärretään mitäänsanomattomuudeksi. Me olemme kaikki täysin ainutlaatuisia kokonaisuuksia. Se, jos jokin, tuntuu tavalliselta. Sellainen on tavis. Tämän tajuaminen voimauttaa meidät.

Me olemme ihmeitä.

Ei meidän tarvitse kilpailla toistemme kanssa erityisyydestä - me olemme kaikki juuri niin uskomattomia kuin uskallamme kuvitella, ja mielikuvituksessamme pesii tolkuttomuus - ei rajoja.

Katsellaan puhkeavamme kukkaan.

Thursday, May 7, 2009

Kun rakkauden rajat liukenevat




Oli jo pitkään tehnyt mieli kirjoittaa jotain käytännöllistä rakkauden kiemuroista, joten tuumasta toimeen. Tämä on niin monitahoinen aihe, että teksti jää väkisinkin pintaraapaisuksi. Käsittelen joitakin mieleeni tulleita tärkeimpiä ydinajatuksia. En väitä näkemyksiäni Totuudeksi enkä voi taata niiden toimivuutta muiden elämässä. Itselleni pärisee.


Kerran oivalsin, kuinka keinotekoiselta rajoitukselta tuntuu ajatus siitä, että ihminen saisi rakastaa vain yhtä, tai että intiimisuhteita voisi olla vain yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Samanaikaisesti kuitenkin tuntui epämiellyttävältä mielikuva siitä, että jotkut panevat ympäriinsä ilman herkkyyttä, keskinäistä kunnioitusta tai kommunikaatiota, ja jotkut sitten kutsuvat sellaista "vapaaksi suhteeksi".

Aloin pureskella asiaa laajemmin. Rehellisyys johti ymmärrykseen: seurustelu ei estä kutkutusta muita ihmisiä kohtaan. Tuntui tärkeältä sanoa asia ääneen - en tahdo elää valheessa, en itseäni enkä muitakaan kohtaan.

Aloin hyväksyä, etteivät tunteeni asetu minkäänlaisiin tarkasti määriteltyihin, absoluuttisiin rajoihin. Polyamoria, kyky rakastaa montaa, tuntui sitä itsestäänselvemmältä mitä enemmän sitä tunnustelin. Kävi luonnolliseksi kysyä, miksei tunteita saisi myös fyysisesti ilmentää kenen tahansa kanssa. Miksi intiimisuhde tietyn ihmisen kanssa velvoittaisi rajaamaan muut pois? Harva uskoo, että vanhemmat rakastavat kahta lasta vähemmän kuin yhtä, tai että useat ystävyyssuhteet rajoittavat toistensa syvyyttä - miksi asia olisi toisin intiimisuhteissa?

Miksi ylipäätään koemme niin suurta tarvetta määritellä suhteitamme? Miksi on tärkeää rajata, onko joku ihminen "ystävä" tai "kumppani"? Miksei "ystävän" kanssa voisi olla intiimiä kontaktia?


Ihmisillä on luonnollisesti kaikenlaisia oletuksia polyamorian suhteen. Jotkut diagnosoivat sen sitoutumiskammoisten kivankuuloiseksi tavaksi oikeuttaa epäempaattinen, sekoileva ympäriinsänussinta. Miksei se voisi joillekin sitäkin olla, mutta itselleni on tuntunut tärkeältä, että suhteeni pääsevät vapaasti muovautumaan, kasvamaan ja syventymään, romantiikalla tai ilman. En näe yksiselitteisiä rajoja "ystävyyden" ja "muun" välillä. Minulla ei ole pelkoa pitkiä, vaikka koko elämänkin mittaisia suhteita kohtaan: Nautin siitä, että ihmissuhteillani on aikaa ja tilaa rakentua. En vain näe, että yhden suhteen tulisi väistämättä rajata muut pois. Rehellinen kommunikaatio ja herkkyys toimivat. Ajankäytölliset kysymykset ovat toki todellisia, viikossa kun on rajallinen määrä tunteja; näiden haasteiden kanssa eletään.

Yksi yleinen kommentti kulkee linjalla "Mä oon mustasukkanen, emmä pystyis!" Mielestäni yksi polyamorian keskeisistä lähtökohdista on se, että mustasukkaisuutta ja muitakin hankalia tunteita pyritään tiedostamaan, havainnoimaan ja ymmärtämään, ja niistä keskustellaan. Niiden olemassaolon hyväksyminen on tuntunut toimivan paljon paremmin kuin tukahduttaminen, mikä pätee elämän muillakin osa-alueilla. Olemme omistushaluisia, kehitämme helposti riippuvuuksia ja haluamme pitää tärkeistä asioista tiukasti kiinni koska olemme epävarmoja. Pelkäämme yksinjäämistä. Jos elämme ajatuksessa, jonka mukaan elämämme ei mitenkään voisi olla täyttä ilman tiettyä ihmistä, ei ole ihme, että takerrumme.

Itestäni tuntuu vahvasti siltä, ettei mikään tietty yksittäinen ulkoinen elementti ole välttämätön täydelle elämälle. Olemme toki sosiaalisia eläimiä ja yhteys on luonnollinen tilamme, mutta olemme myös varsin hyviä sopeutumaan.

Kokemukseni mukaan rakkaus ei pysty kukoistamaan jos siihen kohdistetaan pakkoja ja vaatimuksia. Se on herkkä instrumentti - liian jäykkä ja puristava ote estää soljuvuuden. Parasta mitä rakkaudelle voi tehdä, on poistaa sen tieltä esteitä, luoda sille tilaa hengittää ja kasvaa dynaamisesti. Loppu sujuu itsestään.


Empaattinen kommunikaatio. Pelottava muuttuu mahdolliseksi ja siedettäväksi kun siitä puhuu ääneen. Haaste on suuri, mutta mitä enemmän olen puhunut ja kuunnellut, sitä selkeämmäksi on käynyt, että puhumattomuus ja välttely ovat täysin mahdottomia vaihtoehtoja - ne aiheuttavat sellaisia ongelmia, joita ei välttämättä saa millään tavalla selvitettyä tai korjattua. Rankkojen aiheiden käsittely on ajoittain kivuliasta ja saattaa koetella sietokyvyn rajoja, mutta mikä voisi olla kasvattavampaa?

Uusiin ihmisiin rakastuminen tuntuu poikkeuksetta höyrähdyttävältä kokemukselta, ja silloin on suuri vaara sokeutua jo olemassaolevien suhteiden tarpeille. Konkreettinen vaara on myös se, että yhden suhteen ongelmia on helppo alkaa huomaamattaan paeta uusiin suhteisiin, joihin aiemmat ongelmat kuitenkin seuraavat itsepintaisesti mukana. Tuoreen suhteen alkuenergia tuntuu helposti aiheuttavan kritiikitöntä suhtautumista rakastumisen kohteeseen. Rakastuminen herättää usein tunteen siitä, että uusi ihminen on nyt jotain täysin uudenlaista, ihmeellistä, ennennäkemätöntä, vastaus kaikkiin toiveisiin joita on ikinä ihmissuhteisiin ja elämään uskaltanut kohdistaa. Tämän tiedostaminen auttaa pitämään perspektiiviä ja jäsentämään omaa tunnemaailmaa.

On luonnollista, että ihmisten määrän lisääntyessä myös mahdolliset muuttujat lisääntyvät. On suuri haaste saada kahdenkin ihmisen välinen suhde toimimaan, saati sitten jos ihmisiä on enemmän. Polyamoria kuitenkin myös helpottaa monia asioita. Monet näennäisesti monogamisissa suhteissa elävät pettävät toisiaan (ja itseään), ja näen suureksi syyksi tälle halujen kieltämisen, johon ei rehellisyyden mahdollistavassa suhteessa (jonka ei toki välttämättä tarvitse olla polyamorinen) tarvitse alistua. Polyamorisessakin suhteessa on toki mahdollista pettää valehtelemalla - jos on esimerkiksi sovittu, että kaikista intiimikontakteista puhutaan avoimesti, silloin kertomatta jättämistä voidaan pitää pettämisenä. Ei liene mielekästä antaa lupauksia joita ei ole valmis pitämään. On tärkeää, että suhteet perustuvat osapuolten yhteisymmärrykselle.

Oman polymatkani varrella olen ehtinyt käydä läpi monenlaisia ajatuksia, kokemuksia ja tunnetiloja. Ajoittain kyseenalaistan näkemyksiäni hyvinkin rankasti, ja olen välillä elänyt monogamisestikin, ja oppinut senkin kautta paljon itsestäni ja suhteistani.

Omasta puolestani voin sanoa, että kunkin ainutlaatuisen ihmissuhteen tarpeista, intohimoista ja mieltymyksistä kumpuava tapa olla ja vuorovaikuttaa tuntuu oikealta ja toimivalta.


Itselleni monimutkaisimpia kysymyksiä polyamorian suhteen ovat olleet sukupuolitaudit ja jälkikasvu, tosin näistä molemmat voivat toki olla yhtä lailla haasteellisia myös ei-polyamorisissa suhteissa.

Olen pelännyt sukupuolitauteja niin kauan kuin olen niiden olemassaolosta tiennyt. Olen pähkäillyt paljon sitä, miten useiden kumppanien kanssa olisi mielekästä toimia. Esimerkiksi HIV saattaa näkyä vasta kolmen kuukauden kuluttua tartunnasta. Jos taudittomuus halutaan varmistaa, on loogista, että sukupuolitaudit mahdollistavaa intiimikosketusta harjoitetaan vasta sen jälkeen, kun uusi kumppani on käynyt testeissä kolme kuukautta viimeisen suojaamattoman seksikontaktinsa jälkeen, ja mikäli uudella kumppaneilla on muita vakikumppaneita, samat turvallisuusperiaatteet koskevat myös näitä.

Seksi kattaa luonnollisesti myös suuseksin, joskin oman perehtymiseni pohjalta olen muodostanut käsityksen, jonka mukaan HIV ei ole suuseksissä merkittävä riski: En ole onnistunut löytämään mitään viitteitä siitä, että HIV olisi todistettavasti tarttunut suuseksin välityksellä. Tahdon kuitenkin alleviivata, että tämä on vain oma tulkintani, ja muunlaiset rajat ovat aivan mahdollisia ja hyväksyttäviä. Seksi ei koskaan ole absoluuttisen riskitöntä, ja jokainen voi määritellä omat rajansa niin, että tasapaino riskien ja turvallisuuden suhteen tuntuu oikealta.


Jos omat ihmissuhderihmastot kasvavat laajoiksi (=kumppaneilla ja kumppanien kumppaneilla on paljon kumppaneita), täyttä varmuutta kaikkien seksuaaliterveydestä on yhä vaikeampi saavuttaa. Tällöin on yksinkertaisesti luotettava ihmisiin ja omien kumppanien arvostelukykyyn. Itse olen pitänyt riskien minimoinnin suhteen hyvänä käytäntönä säännöllisiä testejä useita kertoja vuodessa – myös silloin, kuin ei ole mitään erityistä syytä epäillä tauteja. Helsingissä Sukupuolitautien poliklinikka on ystävä.

Rehellisyyden lisäksi en tykkää asettaa ihmisille mitään absoluuttisia sääntöjä tai vaatimuksia. Kumppanini tekevät mitä haluat; odotan seksuaaliterveyteen liittyvien riskien suhteen täyttä avoimuutta. Joskus virta vie mukanaan ja ihmiset päättävät tietoisesti ottaa tavallista suurempia riskejä; sellaisen jälkeen on erityisen tärkeää kertoa valinnoistaan muille kumppaneilleen rehellisesti, jotta ihmiset voivat itse tehdä omat päätöksensä parhaan tiedon pohjalta.

Polyamoria ei tarkoita sitä, että kaikkien tai kenenkään kanssa olisi pakko harrastaa seksiä. Jokainen asettaa itse omat rajansa, ilmaisee ne selkeästi ja kunnioittaa muiden rajoja.


Lapset ovat se toinen suuri haaste - kuinka ne sopivat yhteen polyamorian kanssa? Lapsi vaatii valtavasti aikaa ja paneutumista, ja lapsen saaminen peräänkuuluttaa pitkäaikaista sitoutumista, itsestä riippuvaisen olennon hyvinvoinnin asettamista etusijalle. Polyamorialla tai ilman, kyseessä on epäilemättä yksi ihmiselämän suurimpia haasteita.

Itsellänihän ei jälkikasvua ole, mutta mielikuvani on, että etenkin pari ensimmäistä syntymää seuraavaa vuotta ovat niin intensiivisiä, että kapasiteetti romanttisten suhteiden aktiiviseen ylläpitämiseen on yleensä aika kovalla koetuksella. Suhdemuodosta riippumatta avainasemassa on osapuolten herkkyys ja empatiankyky, huolenpito ja kommunikaatio. Käytännön mahdollisuudet riippuvat paljon suhteen osapuolista ja laadusta – yleispäteviä malleja tuntuu hankalalta muodostaa.

Kokemukseni ja käsitysteni mukaan lapset tuppautuvat suhtautumaan kasvuympäristöönsä jokseenkin mutkattomasti, eivätkä todennäköisesti pidä polyamoriaa, homoseksuaalisuutta tai muita normista poikkeavia inhimillisen kanssakäymisen muotoja mitenkään erikoisena tai epämiellyttävinä, mikäli aikuiset heidän ympärillään eivät niin tee. Uskon, että lapset kasvavat epätavallisempienkin suhderihmastojen puitteissa terveesti, mikäli yleiset olosuhteet ovat kunnossa. Näiden kysymysten osalta lapsiin liittyvät ongelmat tuntuvatkin yleensä kytkeytyvän ensisijaisesti aikuisten suhtautumiseen.


(Henkilökohtaisesti olen viime aikoina pohtinut jonkin verran sitäkin mahdollisuutta, että laajemman sosiaalisen lähiverkoston äärellä eläminen olisi lapsille terveellisempääkin kuin modernille ajalle tyypillinen rajattu ydinperhemalli, mutta ei siitä sen enempää tähän väliin.)


Parhaimmillaan polyamoria tuntuu rikastavan kaikkien osapuolten elämää. Meillä on tapana projisoida odotuksiamme tunteidemme kohteisiin, ja monoamorisessa mallissa yhden ihmisen harteille saattaa kasaantua kohtuuttoman suuria vaatimuksia ja oletuksia. Hyväksyn kaikkien ihmisten täydellisen ainutlaatuisuuden. Erilaisten ihmisten kanssa on erilaisia kokemuksia, ja joidenkin kanssa voi nauttia täysin toisenlaisista asioista kuin toisten. Tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, että yksi ihminen olisi paras tai kaikista eniten oikea.

Polyamoria on ollut äärettömän rankka polku. Se ei missään tapauksessa ole helppo olemisen muoto, vaan kuten kaikki henkiset haasteet, vaatii valtavasti tahtoa, panostusta, joustavuutta ja määrätietoisuutta. Itselleni tämä on kuitenkin ollut valtavan palkitseva taival joka kulkee sulavasti käsi kädessä muun ajatus- ja arvomaailmani kanssa. Olen oppinut todella paljon itsestäni ja muista ihmisistä, ja alkanut nähdä ja arvostaa inhimillisen kokemuksen kauneutta uusilla tavoilla. Kokemuksen moninaisuus ja erilaiset, toisiaan rikastavat perspektiivit ravitsevat olemisen kaikkia puolia.

Aiheesta puhuminen aiheuttaa kulttuurinormeistamme johtuen häpeää, mutta vielä enemmän häpeää on aiheuttanut vaikeneminen. Ääneen ilmaiseminen tuntuu vapauttavalta, ja kannan seuraukset selkä suorana.


Olen vuosien kuluessa toisinaan päivitellyt tätä tekstiä kun siihen on tuntunut tarvetta. Käsitykseni elävät ajan myötä, ja toisinaan mieleen tulee yksinkertaisesti aiempaa toimivampia, selkeämpiä tapoja ilmaista käsittelemiäni asioita.

Tuesday, March 24, 2009

Maailman luomiseen


Olin tottunut näkemään itseni säälimättömästi riepottelevan maailman uhrina, kunnes jonain maagisena hetkenä koin oivalluksen siitä että päätän itse suhtautumiseni. Monessa mielessä en voi kontrolloida ympäröivää maailmaa, mutta voin vaikuttaa siihen millaisena ympäröivä maailma minulle sisäisenä kokemuksena esittäytyy.

Mikä valtava vastuu! Olisin tietysti yhä voinut jatkaa maailman syyttämistä siitä etteivät asiat aina mene kuten haluan tai odotan, mutta se olisi ollut sekä järjen että tunteen kannalta epäkäytännöllistä. Sen sijaan aloin vähitellen, monien rohkaisevien kokemusten ajamana, nyrjähtää kohti tilaa jossa tiedostan kuinka paljon todellisuudestani on omaa luomustani. Ulkoinen maailma on neutraalia informaatiovirtaa jota vastaanotan monenlaisina aistiärsykkeinä. Merkitys syntyy minussa.

Merkitys syntyy minussa, minun sisälläni, minun aivoissani, minun mielessäni.


Elämä näyttäytyy ajoittain tuskallisena. Ihmissuhteet viiltävät syvältä tai soitan kitaralla sormenpääni riekaleiksi. Se sattuu. Aistiärsyke on ja pysyy. Tuntuu tältä. Olemassaoloni intensiteetti ottaa välillä naurettavan mahtipontisia muotoja. Miten yhteen ihmiseen voi mahtua niin käsittämätön pakahduttavien tunteiden valtameri? Ajoittain olen miettinyt, kuinka paljon helpompaa elämä voisi olla ilman kaikkea tätä kärsimystä. Mutta miksi elämän pitäisi olla helppoa? Kuka jaksaa pelata peliä vailla haastetta?

Kivuttomuuden perään haikailu saa elämän tuntumaan lähes mahdottomalta. Se ei ole käytännöllistä. Sen sijaan käytännöllistä on opetella hyväksymään. Hyväksyn tunteeni. Karkuun juoksemisen sijaan antaudun, annan elämykseni hengittää. Joskus hyväksyminenkin vituttaa, ja sitten hyväksyn senkin. Aina en jaksa olla positiivinen - hyväksyn. Tältä saa tuntua. Se on ok.

Kaikki tunteet on kohdattava, niitä ei voi paeta loputtomiin. Älyllinen ymmärrys ei estä tunteita tapahtumasta, mutta voi auttaa jäsentämään ja luottamaan. Järki ja tunne eivät korvaa toisiaan, mutta voivat kulkea tasapainossa, käsi kädessä.


Vähitellen sisällä tapahtuva alkemistinen reaktio kiihtyy. Paska alkaa muovautua kullaksi. Mun ei enää tarvitse paeta kokemuksia; voin suhtautua kaikkeen eteentulevaan myönteisesti. Se ei aina ole helppoa. Joskus se tuntuu sietämättömän vaikealta.

Mutta jokin sisälläni on muuttunut. Maailma ei palkitse valittajia, valittaminen lietsoo pahoinvoinnille pysyvyyttä. Miksi vastustaisin maailmaa, kun maailma selvästikään ei muuta toimintaperiaatteitaan vaikka kuinka vinkuisin? Elämänkaareni pitää sisällään äärimmäisen rankkoja ja tuskallisia kokemuksia. Käytännöllistä ja todellista, toimivaa tässä ja nyt, on ollut opetella virittäytymään maailmaan. Hyväksyä, tiedostaa, rakastaa.

Yllättäen maailma alkaakin loistaa. Rankkoja elämyksiä tulee yhä eteen, mutta myönteinen suhtautuminen tuntuu ylläpitävän itseään. Kanavoin kauneutta ja elämänjanoa ympärilleni, ja se heijastuu kaikkialle, myös takaisin itseeni, moninkertaistuen. Palautesilmukka. Euforia kasvaa ja lisääntyy, ja inspiroidun todella pitämään huolta hyvinvoinnistani. Keho aukeaa ja vahvistuu, lihastukkeumat hellittävät ja mieli mahtuu hengittämään. Ihmiset näyttävät viehättäviltä ja kaikkeus tuntuu noin ylipäätään maukkaalta.

Tästäkö karmassa lienee kyse.


Pessimismi ilmentää totaalista vastuuttomuutta ja laiskuutta. Pessimismi on pakenemista, suojautumiskeino joka lähtee itseääntoteuttavasta profetiasta, kuvitelmasta, jonka mukaan ihminen on ainoastaan vittumaisen maailman kynsissä rimpuileva sätkynukke. Pessimisti perustelee negatiivista suhtautumistaan mantralla "pessimisti ei pety", mutta havaintojeni (ja myös omien kokemusteni) mukaan pessimisti pettyy kerta toisensa jälkeen lietsottuaan itsensä epäonnistumaan. Pessimisti on psykoosissaan myös etevä löytämään todisteita kielteisiä asenteitaan tukemaan.

Optimismi lähtee tehokkaimmillaan mahdollisimman rehellisestä havainnoinnista, siitä huomiosta että maailma tekee mitä haluaa, ja minä päätän tahdonko navigoida virrassa. Uskomattomien mahdollisuuksien avautuessa tosin tuntuu vaikealta edes kuvitella valitsevansa passiivista homehtumista ja uhri-identiteettiä. Kaikki muu kuin optimismi tuntuu musta sekä älylliseltä että emotionaaliselta epärehellisyydeltä.

Miksiköhän olen ajatellut, että kaikkea pitäisi voida kontrolloida? Taistelu maailmaa vastaan heijastuu kovalla kädellä takaisin, se on vastatuuleen ulostamista.

Myös taistelu maailmaa myötään heijastuu takaisin. Tämä on synergiaa. Minä virittäydyn ympäröivään todellisuuteen, yritän hahmottaa kuinka virtaukset kulkevat ja vähitellen opin havaitsemaan kohdalleni osuvia mahdollisuuksia. Se on kuin surffaamista. Virtaa ei voi pakottaa, mutta siihen voi heittäytyä mukaan. Jokaikinen hetki pursuaa mahdollisuutta, ja jokainen valittu mahdollisuus opettaa kasvamaan.

Liika epäröinti tekee flown mahdottomaksi. Polkupyörällä on vaikea ajaa jos ei luota siihen että jatkuva liike pitää pystyssä. Useimmat eivät kuitenkaan osaa sitä tuosta vain - taito kasvaa harjoittelemalla. Luottamus on loputtoman tärkeää, eikä kasva epäröimällä. Pakkomielteinen vaatimus asioiden pysyvyydestä synnyttää loputtomasti kärsimystä. Jos jokin on pysyvää, niin muutosprosessi.

Evoluutio on jatkuvaa. Kaikki elää, ja muutos on sitä hedelmällisempää mitä kokonaisvaltaisemmin muuttuva osaa virittäytyä.


Elämä on palkinnut minua luottamuksesta ja heittäytymisestä. Tavalla tai toisella projektit joihin ryhdyn tuntuvat onnistuvan, eivät aina tavalla jota olen odottanut, mutta palkitsevat kuitenkin - opettavat, rikastavat, lisäävät luottamusta maagiseen virtaukseen. Kaikki kasvaa ja vahvistuu.

Vähitellen opin toimimaan paremmin yhdessä, synkronisaatiossa - en vain toisten ihmisten kanssa, vaan koko maailman. Evoluutio ajaa tähän suuntaan - sellainen itsekeskeisyys joka ei ymmärrä kaiken hengittävän samana kokonaisuutena, ei säily koska se ei ole kestävää. Elämä ei ole nollasummapeli jossa yhden voitto tarkoittaa automaattisesti toisen tappiota. Ymmärtäessämme tämän pelin sääntöjen toimivuuden, alamme elää niiden mukaisesti, ja vähitellen yhä useampi voi kokea itsensä voittajaksi.

Tietynlainen itsekkyys kyllä hehkuu myönteisellä tavalla tämän kaiken ytimessä - ymmärrys siitä, etten voi auttaa maailmaa kestävästi jos laiminlyön oman hyvinvointini. Mitä paremmin voin, sitä paremmin maailma ympärilläni voi.

Matkan aikana jotkut toki syövät ja toiset tulevat syödyksi - se, että maailma palkitsee yhteispelistä, ei estä sitä olemasta julma. Kärsimys on todellinen kokemus, eivätkä kaikki koskaan ymmärrä kuinka siihen tulisi virittäytyä. Vahvimmat selviävät. Tylyä, mutta siinä piilee myös mahdollisuutemme. Me voimme vahvistua yhdessä. Me voimme aktiivisesti päättää luoda tänne kaunista, mutta se ei ensisijaisesti tapahdu ulkoa käsin - maailman ydin sijaitsee itsessä. Ympäristö transformoituu kun yksilö ottaa vastuun kasvuprosessistansa. Lannoittakaamme.

Rajattomasta luovuudesta syntyy rajattomat resurssit. Teknologia, tiede ja sisäinen evoluutio ovat kaikki ihmisen mielikuvituksen lapsia. Päätämme yhdessä mitä tahdomme ihmeillämme luoda.


Ehkä me voimme mitä tahansa?