Monday, December 22, 2008

Pakkomielle varmuudesta

Se on syvälle iskostuneena länsimaiseen kulttuuriin. Meillä on pakkomielle olla varmoja, tietää. Tämä on täysin absurdia: välineistö jolla käsittelemme tietoa, toisin sanoen kieli, on itsessään epäabsoluuttinen ja suhteellinen. Kielenkäyttö on aina subjektiivista, tulkintaa.

Me kaipaamme varmuutta kaikesta - ajatuksistamme, ihmissuhteistamme, työpaikoistamme, maailmasta. Tavoittelemme varmaa tietoa siitä mitä juuri nyt tapahtuu, ja haluamme varmistaa myös tulevaisuuden. Tulevaisuus ei kuitenkaan ole läsnä kuin potentiaalina; siksi emme varmistu. Voimme korkeintaan otaksua, visioida ja tutkia mahdollisuuksia, missä ei toki ole mitään vikaa. Se on ruokaa uteliaisuudelle ja mielikuvitukselle, se on inhimillinen perusvietti joka kehittää meitä eteenpäin. Haasteena on löytää siihen mielekäs suhtautuminen.


Elämme kaoottisessa universumissa. Jotta voisi saada absoluuttisia vastauksia, olisi tiedettävä kaikki mahdolliset vaikuttavat tekijät. Koska näitäkin tekijöitä kuitenkin jäsennellään epäabsoluuttisen kielemme kautta, emme voi päästä mihinkään lopulliseen lopputulokseen.

Asenteet jotka aiheuttavat pakkomielteitä absoluuttisuudesta ja varmuudesta, ovat siis jo lähtökohtaisesti perseestä. Filosofiassa tämä on toki ymmärretty jo aikaa sitten, mutta silti ihmiset käyttäytyvät toisin, myös monet niistä filosofeista jotka ovat asian tajunneet. Se osoittaa hyvin, kuinka paljon helpompaa on keksiä teorioita kuin soveltaa niitä käytäntöön. Kysytäänpä toisin: Miksi meidän tarvitsisi tietää mitään varmasti? Eikö riitä, että tiedämme tarpeeksi hyvin?

Ehkä!

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Sumeaa logiikkaa. Meidän ei tarvitse laskea kaikkea viimeiseen desimaaliin, etenkään kun se ei mitä ilmeisimmin ole mahdollista. Voimme havainnoida maailmaamme, keskittyä siihen mikä toimii riittävästi, ja unohtaa totuuden. "Totuus" on aina riippuvainen määrittelijänsä näkökulmasta. "Totuuden" julistaminen ei ole kehittävää.

Varmuus osoittautuu tarkasteltaessa illuusioksi jonka alla on epävarmuutta, kaaosta, loputon määrä muuttujia. Nämä muuttujat kuitenkin näyttävät muodostavan rakenteita, niissä on säännönmukaisuutta. Kun tätä fraktaalimöykkyä katsoo ja opettelee hyväksymään sen, rakastamaan sitä, siitä tulee ystävä. Elämä on virtaus. Me olemme virtaa pitkin soljuvia surffareita. Emme voi ainakaan kokonaan määrätä virran suuntaa, mutta voimme ohjata itseämme virrassa. Tämä näyttää olevan suurin saavutettavissa oleva vapaus. Mitä enemmän antautuu, sitä vapaammalta tuntuu.

Ihmiset tavoittelevat varmuutta, koska epävarmuus on pelottavaa, ahdistaa kun ei voi tietää. Ihmiset pelkäävät yleensä asioita joita eivät ole uskaltaneet kohdata. Kun olemisen väistämätön tosiasia näyttää olevan hyvin pitkälti kaiken perimmäinen epävarmuus, eikö olisi mielekästä hyväksyä se ja antautua sille? Se on kuin polkupyörällä ajoa - luottamus pitää pystyssä, mutta vasta kun on uskaltautunut liikkeeseen. Asian voisi kuvitella olevan hirvittävän monimutkainen, mutta mitä enemmän sitä pohtii, sitä yksinkertaisemmalta se tuntuu. Tämä ei toki vie pois olennaista: Se on loputon haaste, jossa riittää ratkottavaa luultavasti niin kauan kuin riittää elämääkin. Ihanaa.


Epäily on tervettä. Tätä kirjoitustakin on hyvä epäillä - kenenkään ei tarvitse uskoa minua. En ole varma varmuuden mahdottomuudesta. Olen valmis kyseenalaistamaan näkemystäni. Näitä asioita voi itse kokeilla. Epäily ei tarkoita sitä, että tarvitsisi aina ja jatkuvasti olla kyseenalaistamassa kaikkea. Epäily on sitä, että kykenee tarvittaessa kyseenalaistamaan minkä tahansa oman näkemyksensä, että yrittää ymmärtää miksi muut kyseenalaistavat sen, ja että välillä kyseenalaistaa vaikkei näyttäisi olevan tarvettakaan - eihän koskaan voi tietää. Skeptisyys ei poista mahdollisuutta luottaa asioiden pysyvyyteen, mutta tarjoaa työkalut selviytyä silloin kun sata kertaa samanlaisena toistunut asia tapahtuukin juuri tällä kertaa toisin.

Itse kokemusta ei tarvitse kyseenalaistaa. Kokemus on aina tavallaan absoluuttista - se tapahtuu ja se eletään. Kokemus ei kuitenkaan ole tietoa. Tieto viittaa käsitteisiin ja kieleen, merkityksiin, siihen mitä voidaan sanoa. Ihmisillä on tapana sekottaa toisiinsa kokemus ja tulkinta kokemuksesta. Se mitä sanotaan ei ole se mitä koetaan. Sanominenkin aiheuttaa kokemuksia, mutta se mitä sanoissa välittyy ei ole tuo kokemus, se on vain kartta jonka avulla kokemusta voi ymmärtää. Kun kerron jostain kokemuksestani toiselle ihmiselle, hän tekee oman tulkintansa ja kokee sen kautta jotain, luultavasti samansuuntaista muttei koskaan täysin samanlaista kuin minä. Kun sanon olevani hämmästynyt, niin sana "hämmästynyt" ei ole kokemukseni, se on vain tienviitta jonka avulla joku voi ymmärtää kokemustani, koska on itsekin kokenut jotain samankaltaista jonka on tottunut mieltämään käsitteeseen "hämmästynyt" liittyväksi.

Mitään tulkintaa kokemusten syistä tai varsinaisesta olemuksesta ei voida todistaa, ja miksi tarvitsisikaan? Erilaisilla näkökulmilla jonglööraaminen on leikkiä, viihdettä, eikä niillä pelaaminen vie kokemusten arvoa pois.

En voi hallita ympäristöäni kuin tiettyyn rajaan saakka, mutta voin itse päättää miten suhtaudun kokemukseeni. Deterministit toki sanovat, ettei vapaata tahtoa ole vaan kaikki on vain loputonta reagointia. Kun toisiinsa reagoivia asioita kuitenkin näyttäisi olevan maailmankaikkeudessa ääretön määrä, ja niillä kaikilla ääretön määrä ominaisuuksia, determinismin perusajatus tuntuu luhistuvan - se on teoreettista runkkaamista jolla ei ole paljonkaan tekemistä käytännössä koetun kanssa. Ei niin etteikö sekin ois silti kivaa.

Viime kädessä ei ole olennaista, onko vapaata tahtoa "oikeasti" olemassa, koska meillä ei ole mitään keinoa varmistua siitä. Philip K. Dick sanoi todellisuuden olevan "se joka ei katoa kun siihen lakkaa uskomasta". Kokemus vapaasta tahdosta ei katoa kun siihen lakkaa uskomasta. Se ei lakkaa edes silloin, kun saa loogisesti vakuutettua itselleen ettei sitä ole olemassa. Viime kädessä siis ainoa mielekäs tapa toimia tuntuisi olevan se, että toimimme kokemuksemme mukaan - minä teen vapaita valintoja tässä ja nyt. Tämä sopii yhteen sekä rationaalisen että emotionaalisen lähestymistavan kanssa - ne eivät ole keskinäisessä ristiriidassa.


Varmuus oman näkökulman totuudesta tekee avaramielisen ajattelun ja kommunikaation mahdottomaksi. Varmuus aiheuttaa fanaattisuutta ja ahdistusta, koska se synnyttää pakkomielteen todistaa muille kuinka asia on. Täydellinen todistaminen on mahdotonta. Tällainen dogmaattisuus aiheuttaa sotia, vihaa ja väkivaltaa. Pakkomielteen hylkääminen auttaa vapautumaan suurimpaan tarjolla olevaan varmuuteen. Olemme vähitellen vapautumassa siitä kollektiivisesti, koska kielemme, ja sitä kautta kykymme jäsentää maailmaamme ja elämäämme, on jatkuvassa kehityksessä. Myös tieteen kehitys kulkee samaan suuntaan - absoluuttisesta maailmankuvasta ollaan mm. kvanttimekaniikan ja säieteorioiden avulla siirrytty epämääräiseen maailmankaikkeuteen, jossa mikään ei ole täysin varmaa, mutta jossa jatkuvasti paremmin opitaan näkemään riittävän tarkasti jotta voidaan tehdä valintoja, toimia ja edetä.

Käytäntöä: Kaikki ajattelevat ajoittain absoluuttisesti. Havainnoidaan itseämme ja toisiamme. Kiinnitetään absoluuttiseen ajatteluun ja ilmaisuun huomiota, ja opetellaan vähitellen toimimaan toisin, juuri nyt.

Virtaan heittäytyminen pelottaa, mutta antautuessamme havahdummekin siihen että virtaus kannattelee ja pitää pystyssä paremmin kuin varmuus koskaan voisi, se varmuus jota ei oikeasti koskaan ollutkaan.

Ihmineläin: Lähde


primitiivistä, surrealistista a capella -peilimusiikkia.
emootio, neurogenetiikka, rituaali.
hyöky.
elämysmaailman uudelleenkytkentä.

CD on ulkona, mp3t tarjolla torrentina. http://oletustila.net
musavideo http://www.youtube.com/watch?v=PCyiAGaSNNg
biisejä myös http://mikseri.net/ihminelain

reset

Maybe Logic - dokumentti nyrjäytysspektrin tajuntaalaajentavimmasta päästä.


http://www.overstream.net/view.php?oid=m2t1n5initn1
tää tuntuu semmoselta dokkarilta jota jokaisen ois hyvä luupata, mieluusti useita kertoja. auttaa fanaattisuuteen, vastuuttomuuteen, epätoivoon, absoluuttisuuteen ja yleiseen tyhmyyteen. auttaa purkamaan jumiutuneita luuppeja. antiparanoidi.

ehkä.

sain tossa jokin aika sit enkkutekstitykset valmiiks tähän loistavaan dokkariin. wilsonin puhe on etenkin vanhoilla päivillään paikoittain käsittämätöntä muminaa, siksi siis enkkutekstit enkunkieliseen dokkariin. suomitekstit tulossa myös, jos ei enkku taitu.

wilsonille altistuminen on inspiroinu monessa isoja elämänmuutoksia. wilson ei tietysti tee mitään sun puolesta, vaan voit kiittää ihan ittees ku huomaat et jotain tapahtuu.

Perseennuolenta ei oo kivaa, rehellisyys on

Elämme kulttuurissa jossa olemme oppineet perseennuolentaan, sanomaan sen mitä oletamme toisen haluavan kuulla sen sijaan että sanoisimme mitä oikeasti ajattelemme. Olemme tottuneet kelaamaan, että empaattinen ihminen ei tee asioita jotka saattavat muista tuntua pahalta. Tämä sokeuttaa - ylläpidämme toistemme valheellisia minäkuvia koska on sosiaalisten normien vastaista aiheuttaa säröjä kanssaihmisten naamioihin.

Todelliselta empatialta tuntuu minusta tiedostaa epärehellisyyden laajempia seurauksia. Valheilla miellyttämiseen perustuva kommunikaatio on mitäänsanomatonta, latteaa, yhdentekevää. Kyllä, rehellisyys sattuu joskus. Entä sitten? Vaihtoehto sattuu pitkällä aikavälillä paljon enemmän, ja tuntuu sitä mahdottomammalta mitä enemmän antautuu rehellisyyteen. On hillitön tunne kokea voivansa kommunikoida suoraan, vailla tarvetta peitellä alastonta, rosoista itseänsä.


Rehellisyys on loputon haaste. Ensimmäinen askel on rehellisyys itseä kohtaan. Itsekriittisyys on jatkuva prosessi - kehitysvara on rajaton. Balanssin löytäminen on vaikeaa - kuinka löytää sopiva itsekriittisyyden aste ilman vaipumista perfektionismiin tai itseinhoon? Hyvä lähtökohta on oivaltaa olevansa joka tapauksessa päättymätön prosessi, ja siinä mielessä aina valmis. Täydellinen.

Itsereflektio vaatii onnistuakseen tietynlaista meditatiivista tilaa - kykyä havainnoida omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan niiden ulkopuolelta, "objektiivisesti". Vähitellen siinä harjaantuu, oppii ymmärtämään millaisilla kieroilla tavoilla sitä normaalisti yrittää peitellä itseltänsä vikojaan, virheitään ja ongelmiaan. Ajan kuluessa alkaa herkistyä huomioimaan itsessä tapahtuvia prosesseja, ja oppii vähitellen suhtautumaan epämiellyttäviinkin oivalluksiin positiivisesti: Tiedostan omaavani ikävältä tuntuvan ominaisuuden, mutta tämän ymmärtäessäni ja etenkin hyväksyessäni astun askelen eteenpäin koska se ei enää ole piilossa ja voin alkaa toimia toisin. Tiedostamattomassa tilassa ihminen joko jättää tällaiset oivallukset huomioitta tai keksii tekosyitä joiden varjolla voi esittää, etteivät ne olisi totta. Tiedostavassa tilassa oppii suorastaan janoamaan kritiikkiä koska se on niin kehittävää.

"Mitä ajattelija ajattelee, todistaja todistaa." Jos haluaa ylläpitää mitä tahansa staattista tilaa tai ajatusmallia, sen puolesta löytää kyllä todisteita. Mieli filtteröi pois kaiken joka kyseenalaistaa vallitsevan asiantilan, ja homeinen epätila pääsee jatkumaan. Ei kuitenkaan täysin kivutta, koska jossain alitajunnassa paukuttaa outo tuntemus siitä, että jokin on pielessä. Ainoa tie pois tällaisesta tilasta on aloittaa prosessi omien ominaisuuksiensa hyväksymistä kohti. Hyväksyminen johtaa väistämättä kehitykseen. Tästä lähtökohdasta käsin kumpuaa myös mahdollisuus muihin kohdistuvaan rehellisyyteen.

Joskus on tosi vaikea kertoa asioita kaunistelematta etenkin rakkaille ihmisille. Kun löydän itseni tilanteesta jossa tiedän haluavani sanoa jotain mutta havaitsen jumiutuneeni pohtimaan sitä miten asian ilmaisisin, niin usein vaan tyrkkään lauseen käyntiin, kadottaen siten mahdollisuuden miettiä liikaa: Kun lumivyöry käynnistyy, on pakko purkaa sisällä kiehuvat ajatukset. Se on rankkaa mutta myös äärimmäisen vapauttavaa. Jos jonkun asian sanominen ääneen tuntuu pelottavalta, se on luultavimmin sanomisen arvoinen.


Voisi kuvitella, että tärkeimpänä motiivina sanomisten kaunisteluun olisi halu suojella itselle tärkeitä ihmisiä kärsimykseltä. Koin joskus suuren oivalluksen hetken tajutessani dominoivan motiivin olevan yleensä paljon itsekeskeisempi: Itse asiassa me kaunistelemme todella usein suojellaksemme itseämme toisten kustannuksella. Me pelkäämme ettemme kestäisi tuntemuksia joita toisten loukkaantuminen rehellisyydestämme aiheuttaa, joten kaunistelemme tai jätämme sanomatta, jotta emme itse joutuisi kärsimään tuntiessamme toisen kärsimyksen. Tällä epärehellisyydellä kuitenkin usein pitkitämme ja laajennamme kaikkien osapuolten kärsimystä ylläpitämällä tarpeetonta valheiden verkostoa. On aliarvioivaa kuvitella, etteivät muut kestäisi rehellisyyttä tai siitä mahdollisesti seuraavaa alkujärkytystä.

Suorasukaisuus ajaa väistämättä joitain ihmisiä pois, mutta toisaalta itse ainakin huomattavasti mieluummin ajankin pois ihmiset jotka eivät hyväksy minua sellaisena kuin olen, kuin pidän heidät lähellä esittämällä olevani jotain mitä en ole. Mitä paremmin hyväksymme itsemme, sitä helpompaa meidän on hyväksyä muita.

Olen hyvin viehtynyt ajatukseen tehokkaasta kommunikaatiosta. Aina itselle kaikista suorin ja selkein tapa ei välttämättä ole paras tapa kommunikoida - hyvä kommunikaatio on myös sitä että kuuntelee, ymmärtää miten toinen ajattelee, millaisilla sanoilla ja käsitteillä. Ei ole olemassa mitään absoluuttisia sääntöjä tai rajoja siitä mitä toiselle ihmiselle saa sanoa, mutta emotionaalisella ja älyllisellä herkkyydellä on mahdollista tunnustella sitä, miten sanomansa saa parhaiten perille. Hyvä nyrkkisääntö tuntuu olevan, että karsii turhaa kuorrutusta ja paskanjauhantaa. Kiemurtelu vie yleensä kauemmas asian ytimestä. Kaikkea ei toisaalta aina tarvii sanoa. Jos tuntuu vaikealta olla rehellinen, on useimmiten mahdollista pitää turpa kiinni. Antaa palaa.


Viimeiseksi vielä eräästä olennaisesta rehellisyyden haasteesta: Rehellisyys luo valtaa. Kyky nähdä omien valheellisten konstruktioidensa läpi aiheuttaa kykyä nähdä myös muiden lävitse. Rehellisyyden toteuttaminen synnyttää väistämättä valtaa. Valta tuntuu useimmista ihmisistä hyvältä. Tätä on elintärkeä balansoida ottamalla teoistaan vastuu. Vapaus ei ole ainoastaan rajattomuutta, se on myös laajaa ymmärrystä siitä että teoilla on seurauksia. Valta aiheuttaa valtatrippejä, sokaistumista siitä hyvänolontunteesta joka herää kun ihminen tuntee itsensä jossain mielessä toista paremmaksi, toisen yläpuolella seisovaksi. On hyvä ylläpitää monipuolista itsereflektiota, laajentaa ymmärrystään omista motiiveistaan. On helppo lipsahtaa käyttämään tarkkanäköisyyden tuomaa valtaa alistamisen välineenä sosiaalisen kieroilun vyyhdeissä. Erityisen helppoa tämä on ihmisille, jotka keskittyvät havainnoimaan muiden vikoja unohtaen omansa.

Ystävä sanoi nerokkaasti: Valta ilman rakkautta on väkivaltaa.

Rakkaus olkoon tärkein motiivi rehellisyyteen.


Rehellisyys muuttuu sitä helpommaksi, mitä useammat ihmiset sitä pyrkivät toteuttamaan. Turhalla idealismilla voi pyyhkiä persettä: Ei ole pakko, eikä varmaan mahdollistakaan, olla täydellisen rehellinen. Olennaista on jatkuvasti kasvaa kohti suurempaa rehellisyyttä. Mitä enemmän totumme vastaanottamaan suoruutta, sitä helpommalta se tuntuu, ja sitä absurdimmalta tuntuu ajatus aiemman sosiaalisen teatterin jatkamisesta. Me kaikki heijastamme toisiamme, ja mitä puhtaampina heijastumme, sitä mielekkäämmältä kanssakäymisemme tuntuu.

Synkronisiteetti on hot!

"Sattumat" jotka tuntuvat merkityksellisiltä tai herättävät merkityksellisyyttä, mikä tahansa tapahtuma joka tuntuu olevan yhteydessä johonkin muuhun tapahtumaan.

Synkronisiteetti on ehkä myös "objektiivinen" voima, mutta koska asioiden objektiivisen laidan todistaminen ei ole mahdollista eikä edes tarpeellista, ensisijainen ja riittävä merkitys syntyy siitä elämyksestä jonka ite saan kokiessani yhteyttä minkä tahansa kohtaamieni/kokemieni asioiden välillä. "Etukäteen" olemassaolevaa merkityssuhdetta ei tarvitse olla. Olennainen merkitys on siinä mitä alitajuntani nostaa esiin, tai henkilökohtaisessa oivalluksessa jonka synkronisiteettikokemuksesta saan.

Esimerkki. Mietin ystävääni johon en ole pitkään aikaan ollut yhteydessä, ja juuri sillä hetkellä tämä soittaa puhelimeeni. Näillä ei ole välttämättä minkäänlaista kausaalisuussuhdetta, voi toki olla että on, mutten voi sitä kuitenkaan absoluuttisesti todistaa. Todistaminen on kuitenkin yhdentekevää, koska tapahtuma joka tapauksessa tuntuu minusta jännittävältä, se innoittaa, siitä tulee hauska fiilis. Koska se vaikuttaa kokemukseeni, se väistämättä vaikuttaa koko elämääni - elämäni on sitä mitä koen.

Toinen esimerkki. Tahtoisin tehdä jotain vaativaa, mutta epäröin. Sitten törmäänkin satunnaisessa yhteydessä vaikkapa tiettyyn sanaan joka liittyy epäröintini aiheeseen, ja saan siitä tarvitsemani puhdin toteuttaa tekemiseni. Ei sen takia, että yhteys olisi välttämättä mitenkään absoluuttinen, vaan sen takia että se nostaa esiin tunne-elämyksen joka tuntuu intuitiivisesti tärkeältä.

Synkronisiteetti helpottaa intuitiivista elämistä. Kysehän ei siis oo siitä, että intuitiiviset valinnat välttämättä olis itessään parempia ku epäintuitiiviset, vaan siitä tuntemuksesta jonka valintani teettää - se synnyttää flow-fiiliksen, tunteen siitä että olen läsnä ja tietoinen. "Tämä tapahtuu minulle juuri nyt", synkronisiteettikokemus shokeeraa ymmärtämään että minä olen tässä ja nyt, kaikkien tapahtuvien asioiden summa. Synkronisiteetti ja intuitio auttavat kohtaamaan.

Synkronisiteetin lisääntyminen on tuntunut tosi hyvältä. Yritän suhtautua siihen uskomattoman naurettavalla vakavuudella, sanojen kaikissa mahdollisissa merkityksissä.

Psykoottiset ja/tai paranoidit ihmiset saattavat ottaa synkronisiteetin liian vakavasti ilman naurettavaa uskomattomuutta, mikä saattaa johtaa ei-toivottuihin reaktioihin.